The Wolfman (2010)

Ohjaus: Joe Johnston

★☆☆☆☆

Curt Siodmakin käsikirjoittama ja ohjaama The Wolf Man (1941) ilmestyi otolliseen poliittiseen aikaan, kun kurjuutta ja kuolemaa kylvävät sotakoneistot möyhivät maailmaa muistuttaen yksilöitä mieltämme alati pahaan taivuttelevista pimeistä voimista.

Voi kuitenkin olla, että elokuvan sympaattisen hirviön muotokuva olisi toisenlainen, jos Japanin isku Pearl Harborin laivastotukikohtaan olisi tapahtunut vuotta aikaisemmin.

Universal-studiolle tyypillinen traaginen puoliverinen kummajaisihminen on ihmissutenakin inhimillisempi kuin muut, koska se ymmärtää oman haavoittuvuutensa ja ympäristönsä suvaitsemattomuuden. Niinpä vain ymmärtävä rakkaus voi tyynnytellä primitiivisin saalistajanvaistoin ohjelmoitua petoa.

Tuima synkistelijä

Perusvirhe tapahtuu heti alussa. Tuorein versio kadonnutta veljeään kotimaisemiinsa etsimään palaavasta näyttelijästä, jota seudun ihmisiä kauhistuttava karvainen otus eräänä yönä puree, muokkaa sääliä herättävästä sekarotuisesta kulmiensa alta yrmeänä tuimistelevan jurottajan. Romanssi silvotulta veljeltä jääneeseen leskinaiseen vaikuttaa jo tästä syystä yllättävältä, mutta viimeisen silauksen antaa keskinkertaisten fantasiaseikkailujen erikoismies Joe Johnston, jonka poukkoilevassa henkilöohjauksessa ei ole mitään mieltä.

Yhtä masentavasti hän epäonnistuu tunnelmien kehittelyssä. Kohtaukset alkavat ja päättyvät merkillisesti eikä ohjaaja keksi lääkkeeksi kuin sitoa ne yhteen kauhukuvastojen kuluneimmilla silmänkääntötempuilla. Tolkuttoman usein toistuvat taivaalla pikakelauksella leijailevat tummanpuhuvat pilvenhattarat, jousiorkesterille sävelletyt marssivärssyt tai äänitehostein punakynätyt ”yllätyselementit” ovat liian tuttua kauraa kaikille elokuvanharrastajille.

Pahiten silti pettää maltti seurailla purrun päähenkilön sisäistä muuntumisprosessia. Nykyisin tehostein voidaan äimistellä uskottavasti miehen kuoriutumista pitkäkyntiseksi, torahampaiseksi hukaksi, mutta edes hänen ammattitaustansa näyttämöesiintyjänä ei johdata ohjaaja Johnstonia tarkastelemaan asiaa psykologisemmasta näkökulmasta. Sisällön polttopisteessähän tulisi olla evoluutiokehityksellinen kysymys sivistyksen ohuesta pinnasta, jonka alta pedon merkit löytyvät yhä laimentamattomina.

Mustaan metsään nelinkontin singahtavasta susimaanista saadaan esiin vain kalpea erakko ja verinen ahmatti.