Blue Jasmine (2013)

Ohjaus: Woody Allen

★★★☆☆

Woody Allenilla, 77, tuntuu olevan siunattu taito yllättää juuri hetkellä, jolloin odotuksia ei oikeastaan ole edellisen tai edellisten pettymysten jälkeen tai ne ohjaavat tyystin toisenlaiseen suuntaan.

Kolme edellistä elokuvaansa Euroopan metropoleissa Lontoossa, Pariisissa ja Roomassa kuvattuaan hän palaa uusimmassaan jälleen Pohjois-Amerikkaan, mutta tuttua New Yorkiakin tärkeämmäksi tapahtumapaikaksi siinä osoittautuu länsirannikon San Francisco. Siellä eliittikulttuurin neurootikkojen ja bisneksen jättiläisten sijaan vastaan käveleekin maanläheinen työväenluokka, Allenin ehkä vähiten tuntema ja kuvaama ihmisryhmä.

Lavean henkilögallerian ensemble-tuotannoistaan tunnettu ohjaaja ei ole myöskään antanut yhdelle ratkaisevalle naishahmolle näin ehdotonta keskusroolia sitten Melinda & Melindan (2004). Tällä kertaa Allen ei kuitenkaan tee selvää rajaa vakavamman aineiston ja komedian välille vaan tasapainoilee jatkuvasti sillä sangen onnettomankin draaman rajalla, jossa vastoinkäymiset, pettymykset ja sosiaalisten suhteiden pienet sietämättömyydet ovat suistaa helpottavaan naurunremakkaan.

Tämä sanottuna ohjaajan uutuus on kaikkinensa yksi hänen purevimmista teoksistaan 2000-luvulla ja siitä on muodostumassa myös yksi hänen koko uransa menestyneimmistä kaupallisesti. Toki myös siitä paistaa tietty, kenties luomisen ripeydestä kielivä visuaalisen ilmaisun rutiininomaisuus, joka ei ylevöitä sisältöä lähellekään Allenin parhaiden töiden rikkautta.

Seurapiireistä synkkyyteen

Australialaisnäyttelijä Cate Blanchett esittää newyorkilaista seurapiirirouvaa, jonka arki on pyörinyt viime vuodet silmäätekevien kutsujen ja kodin pyörittämiseen sekä itsensä palkitsemiseen. Tämän siippa on liikemiesguruna pidetty sijoittaja, jonka omaisuus on tarjonnut mahdollisuuden vaimonsa leveälle elämälle ja hienostuneelle maulle.

Viime vuosikymmenen parhaissa elokuvissaan Match Point (2005) ja Cassandra´s Dream (2007) Allen käsittelee luokkanousun houkutusta ja syyllisyyden olemusta. Blue Jasmine (2013) jatkaa siitä ikään kuin käänteisesti riisumalla päähenkilön rikkauksista ja heittämällä tämän takaisin lähtöruutuun, homssuisen yksinhuoltajasisarensa hoteisiin vieraaseen kaupunkiin ja olosuhteisiin, jotka eivät vastaa pilalle hemmotellun pudokkaan nykyistä vaatimustasoa.

Käsikirjoittajana Allen rakentelee kahtaalla avautuvaa tarinaa, jonka aikajärjestyksessä varhaisemmassa puoliskossa todistetaan päähenkilön sokeutta miehensä vilpillisyydelle, mutta myöhemmässä painopiste siirtyy naisen omiin elämänvalheisiin.

Henkilökuvissaan ja itsepetoksen kuvauksessa ohjaaja pääseekin pisimmälle. Nyrpistelynsä vaivoin naamioiva Jasmine on itsensä pahin vihollinen mutta samalla tiukan tuomitseva ympäristölleen, missä yksi sun toinenkin vaikuttaa kärsivän ihmimillisistä heikkouksista. Kaikista henkilöistä kuitenkin juuri Jasmine jumittuu kipeimpään henkiseen takalukkoon pystymättä hyväksymään tosiasioita ja arvostamatta muiden pyrkimyksiä helpottaa hänen tuskaansa.

Itsensä huijaaminen ei voi johtaa kuin lamaannukseen.

Onnentavoittelun tragedia

Elokuvan Jasmine tuo mieleen Oscar Wilden kyynikon, joka tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa. Arvostan Allenia siitä, ettei hän piirrä britti Sally Hawkinsin esittämästä empaattisesta ja piikikästä arvostelua hymyssä suin kuuntelevasta lähisukulaisesta vain edellisen helpon täydellistä vastakohtaa, vaan tämä jää omine rajoitteineen ja epävarmuuksineen myös vajavaiseksi.

Heidän rinnallaan teoksen miehet ovat selvästi yksiulotteisempia, sangen stereotyyppisiä pettäjiä ja nahjuksia, yhtä virkamiesuralla pitkälle päässyttä poikkeusta lukuun ottamatta, mutta hänen sinisilmäisen hahmonsa motivoinnissa elokuva onnistuu olemaan epäloogisimmillaan. Allenin kosketus duunareihin toistaa kuluneimpia kliseitä.

Lopputulos on arkinen, hiukan hysteerinenkin mutta joiltain käänteiltään kipeää asetelmaa liikaa alleviivaava sairauskertomus ihmismielen torjuntareaktioista ja suojausmekanismeista. Siinä romanttinen onni paljastuu allenilaisittain perin illusoriseksi.