Ohjaus: Daniel Alfredson
★☆☆☆☆
50-vuotiaana sydänkohtaukseen menehtynyt ruotsalainen kirjailija Stieg Larsson jätti jälkeensä kolme käsikirjoitusta romaanitrilogiaa varten.
Myyntimenestykseksi osoittautuneesta kirjasarjasta kiinnostuivat oitis myös elokuvantekijät, joilla on nyt kiire puskea filmatisoinnit markkinoille mahdollisimman nopeasti. Viihteessä suuren yleisön maku on altis äkillisille muutoksille, joten kysyntä on tyydytettävä ripeästi. Trendien rahallinen arvo täytyy ulosmitata mieluummin kuukausien tai kvartaalivuosien kuin vuosien tai vuosikymmenien aikana.
Trilogian ensimmäinen osa tuotiin Suomeen viime keväänä, Tyttö joka leikki tulella (2009) ehtii syyssesongin alkuun ja sarjan päättävä filmi nähdään valkokankaalla tammikuussa.
Toistan tässä vielä sen, minkä sanoin jo arvostellessani trilogian avauselokuvanMiehet jotka vihaavat naisia (2009). Larssonin kirjoista on vaikea kiinnostua niistä tehtyjen elokuvien perusteella. Erinäisistä myyntilastojen kärkeen ponnistaneista jännityskirjoista muokatut ajatuksettomat filmisovitukset muistuttavat liikaa toisiaan herättääkseen edes primitiivistä uteliaisuutta.
Sadismissaan Nils Arden Oplevin ohjaustyö merkitsi sentään eräänlaista saavutusta, nimittäin uutta ruotsalaisen elokuvan pohjanoteerausta, johon tuotantoväkikin suhtautui penseästi. Niinpä päävastuulliset, tanskalainen ohjaaja ja käsikirjoittajapari, saavat väistyä ruotsalaisten tieltä trilogian kahdessa viimeisessä osassa. Ikävä kyllä lopputuloksen laatuluokka ei siitä kohene.
Kahdella rintamalla
Se, mikä Tyttö joka leikki tulella -kirjan kahden rintaman rakenteessa on saattanut miellyttää lukijoita aina palkintoraateja myöten (opus palkittiin ilmestymisvuotensa parhaana ruotsalaisena rikoskirjana), tuottaa dramaturgisen ongelman elokuvasovituksessa. Päähenkilöt toimivat kaiken aikaa omillaan eikä edes heidän välilleen syntyneessä romanssissa tapahdu liikahduksia. Tämä asettaa kovia vaatimuksia elokuvan muulle sisällölle ja puoliskojen keskinäiselle suhteelle.
Traumaattisen Lisbethin (Noomi Rapace) toiminnalliseen erakkorooliin hajautetulla ratkaisulla ei ole yhtä luhistavaa merkitystä kuin toimittaja Mikael Blomqvistin hahmoon, joka tekemisen puutteessa jää ammatissaankin aisankannattajaksi. Niinpä karismasta riisutun Michael Nyqvistin on todistettava miehisyytensä journalistikollegan sängyssä.
Sen sijaan mehevä uutisjuttu idän seksikauppaan liitetyistä viranomaisista ja poliitikoista tuodaan hänen syliinsä Millenium-lehden toimitukseen, mistä käynnistyy tapahtumien vyöry, jonka ensimmäisiä uhreja ovat artikkelin kirjoittajat, freelancerina toiminut miekkonen ja hänen morsiamensa.
Isänsä murhasta hoitokotiin lapsena passitettu Lisbeth nousee poliisin epäiltyjen listan kärkeen, kun myös hänen laillinen holhoojansa, raiskaajan poltinmerkkiä nahassaan kantava asianajaja löydetään surmattuna. Tapauksia yhdistää fyysisesti järkälemäinen vaaleatukkainen nyrkkisankari, mutta syyttömyytensä nuoren naisen täytyy todistaa kyseenalaisin keinoin.
Synkkää ja pimeää
Mikäli Stieg Larssonin romaaneissa on kerronnallisten ansioiden lisäksi jotakin sisällöstä kumpuavaa arvoa, sanomaa tai teemaa, ovat elokuvantekijät kaataneet sen kaivoon.
Persoonattomasti puserrettu toteutus eroaa amerikkalaisista kilpailijoistaan korkeintaan teknisesti, sillä kruunut riittävät juuri ja juuri yhteen kehnoon kaahailujaksoon. Rosoisesta kuvasta saatava hyöty jää sekin vähäiseksi, sillä yhteiskunnan portaikon kaikille tasoille levinnyt pimeys on päälleliimattua ja teennäistä. Piiskaavan sateen riepottelema Vares (2004), Aleksi Mäkelän tulkinta Reijo Mäen turkulaisdekkarista, tulee mieleen kotimaisena verrokkina pinnan ja aineiston epäsuhdasta.
Tyttö joka leikki tulella, ohjaajaksi pestatun Daniel Alfredsonin televisiomainen työnäyte, haluaa hätkähdyttää jälkiteollisen ruotsalaissosialidemokratian surmanajona, jossa päättäjät ovat pahoja, oikeus summittaista ja rakkaus ostettua. Häivähdys humanismia ei tekisi lainkaan huonoa tylyä totisuutta vaalivassa, heitteille jätetyssä lintukodossa.
Myyntimenestykseksi osoittautuneesta kirjasarjasta kiinnostuivat oitis myös elokuvantekijät, joilla on nyt kiire puskea filmatisoinnit markkinoille mahdollisimman nopeasti. Viihteessä suuren yleisön maku on altis äkillisille muutoksille, joten kysyntä on tyydytettävä ripeästi. Trendien rahallinen arvo täytyy ulosmitata mieluummin kuukausien tai kvartaalivuosien kuin vuosien tai vuosikymmenien aikana.
Trilogian ensimmäinen osa tuotiin Suomeen viime keväänä, Tyttö joka leikki tulella (2009) ehtii syyssesongin alkuun ja sarjan päättävä filmi nähdään valkokankaalla tammikuussa.
Toistan tässä vielä sen, minkä sanoin jo arvostellessani trilogian avauselokuvanMiehet jotka vihaavat naisia (2009). Larssonin kirjoista on vaikea kiinnostua niistä tehtyjen elokuvien perusteella. Erinäisistä myyntilastojen kärkeen ponnistaneista jännityskirjoista muokatut ajatuksettomat filmisovitukset muistuttavat liikaa toisiaan herättääkseen edes primitiivistä uteliaisuutta.
Sadismissaan Nils Arden Oplevin ohjaustyö merkitsi sentään eräänlaista saavutusta, nimittäin uutta ruotsalaisen elokuvan pohjanoteerausta, johon tuotantoväkikin suhtautui penseästi. Niinpä päävastuulliset, tanskalainen ohjaaja ja käsikirjoittajapari, saavat väistyä ruotsalaisten tieltä trilogian kahdessa viimeisessä osassa. Ikävä kyllä lopputuloksen laatuluokka ei siitä kohene.
Kahdella rintamalla
Se, mikä Tyttö joka leikki tulella -kirjan kahden rintaman rakenteessa on saattanut miellyttää lukijoita aina palkintoraateja myöten (opus palkittiin ilmestymisvuotensa parhaana ruotsalaisena rikoskirjana), tuottaa dramaturgisen ongelman elokuvasovituksessa. Päähenkilöt toimivat kaiken aikaa omillaan eikä edes heidän välilleen syntyneessä romanssissa tapahdu liikahduksia. Tämä asettaa kovia vaatimuksia elokuvan muulle sisällölle ja puoliskojen keskinäiselle suhteelle.
Traumaattisen Lisbethin (Noomi Rapace) toiminnalliseen erakkorooliin hajautetulla ratkaisulla ei ole yhtä luhistavaa merkitystä kuin toimittaja Mikael Blomqvistin hahmoon, joka tekemisen puutteessa jää ammatissaankin aisankannattajaksi. Niinpä karismasta riisutun Michael Nyqvistin on todistettava miehisyytensä journalistikollegan sängyssä.
Sen sijaan mehevä uutisjuttu idän seksikauppaan liitetyistä viranomaisista ja poliitikoista tuodaan hänen syliinsä Millenium-lehden toimitukseen, mistä käynnistyy tapahtumien vyöry, jonka ensimmäisiä uhreja ovat artikkelin kirjoittajat, freelancerina toiminut miekkonen ja hänen morsiamensa.
Isänsä murhasta hoitokotiin lapsena passitettu Lisbeth nousee poliisin epäiltyjen listan kärkeen, kun myös hänen laillinen holhoojansa, raiskaajan poltinmerkkiä nahassaan kantava asianajaja löydetään surmattuna. Tapauksia yhdistää fyysisesti järkälemäinen vaaleatukkainen nyrkkisankari, mutta syyttömyytensä nuoren naisen täytyy todistaa kyseenalaisin keinoin.
Synkkää ja pimeää
Mikäli Stieg Larssonin romaaneissa on kerronnallisten ansioiden lisäksi jotakin sisällöstä kumpuavaa arvoa, sanomaa tai teemaa, ovat elokuvantekijät kaataneet sen kaivoon.
Persoonattomasti puserrettu toteutus eroaa amerikkalaisista kilpailijoistaan korkeintaan teknisesti, sillä kruunut riittävät juuri ja juuri yhteen kehnoon kaahailujaksoon. Rosoisesta kuvasta saatava hyöty jää sekin vähäiseksi, sillä yhteiskunnan portaikon kaikille tasoille levinnyt pimeys on päälleliimattua ja teennäistä. Piiskaavan sateen riepottelema Vares (2004), Aleksi Mäkelän tulkinta Reijo Mäen turkulaisdekkarista, tulee mieleen kotimaisena verrokkina pinnan ja aineiston epäsuhdasta.
Tyttö joka leikki tulella, ohjaajaksi pestatun Daniel Alfredsonin televisiomainen työnäyte, haluaa hätkähdyttää jälkiteollisen ruotsalaissosialidemokratian surmanajona, jossa päättäjät ovat pahoja, oikeus summittaista ja rakkaus ostettua. Häivähdys humanismia ei tekisi lainkaan huonoa tylyä totisuutta vaalivassa, heitteille jätetyssä lintukodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti