Ohjaus: Nicolas Winding Refn
★☆☆☆☆
Viikingit asuttivat Pohjoismaita noin tuhat vuotta sitten, mutta ryöstöretkistään kuulut merenkulkijat esiintyvät harvemmin täkäläistenkään elokuvien henkilöhahmoina.
Puhtaan viihteen markkinasektorissa suuri yleisö odottaa heille vieraiden skandinaavisten purjehtijasoturien yrmyilyn tueksi maiseman täyttäviä joukkokohtauksia, usealla kameralla taltioituja taistelujaksoja ja eeppisia lavasteita, jotka syövät tuotantobudjettia nopeudella, johon vain Hollywoodin värkeissä on varaa.
Tanskalaiselokuvakaan ei lähde suoraan kilpailemaan massiivista tuotantobudjettia kysyvillä areenoilla, joilla se varmasti mittailisi kanveesia sellaisten nuppiluvullaan häikäisevien spektaakkelien kuin Gladiaattori (2000) tai Kingdom of Heaven (2006) kanssa. Varmuuden vuoksi sen vähät henkilöt puhuvat kuitenkin englantia ja lihaksikas sankari poseeraa mainosjulisteessa aivan kuin Russell Crowe Ridley Scottin Oscar-voittajassa.
Legendalla rahastusta
Erityisesti Gladiaattorin ihailijoita liehittelee asetelma, jossa vankeuteen kahlittu yksisilmäinen mies taistelee henkensä pitimiksi heimopäälliköiden järjestämissä orjatappeluissa. Aikansa kärsittyään peloton soturi nousee vangitsijoitaan vastaan ja liittyy uutta Jerusalemia meren horisontista tavoittelevaan kristilliseen retkikuntaan yhdessä nuoren suojattinsa kanssa.
Sanomattakin on melkein selvää, että sen minkä vain muutaman miljoonan maksanut teos monisatapäisissä sirkuskarnevaaleissa häviää, sitä se pyrkii korvaamaan väkivallan brutaalissa verisyydessä, josta uupuu viihteen ehdoilla tehdyt pehmennykset.
Jollakin hyvin yleisellä tasolla elokuvalla varmasti on yhtymäkohtansa kristinuskon levittämisen nimessä suoritettuihin julmuuksiin pimeässä ja primitiivisessä Pohjolassa, mutta kertomus itsessään on silkkaa myyttisellä legendalla rahastusta, jossa lypsetään nykyihmisen mielikuvaa muinaisaikojen rituaalimenoista.
Tahatonta koomisuutta
Kylmänkoleassa säässä ikiaikaisen harmaassa vuoristomaisemassa pienet heimoryhmittymät pukahtavat harvoja lauseitaan tylyn totisina. Käsikirjoituksen tahattoman koomista yksinuottisuutta voisi erehtyä pitämään tarkoituksenmukaisena pilailuna, ellei ohjaaja Nicolas Winding Refn osoittaisi jylhänpunertavilla maalailuillaan olevansa ilmeisen vakavissaan.
Mykän sankarin yliluonnollista urhoollisuutta vasten Tuonelan uskonnolliset symbolit alkavat vain vaikuttaa itseisarvoiselta mahtailulta ja ohut sisältö verukkeelta päästä listimään lisää miehiä.
Yksilön perussynneillä ja heikkouksilla herkutteleva viikinkisaaga jakautuu seitsemään lukuun Helvetistä Uhriin oppi-isä Lars von Trierin teokset johtotähtenään. Ristiretkien motiiveista luvatun paratiisin rikkaudet ovat toteutumattomina vaarallisia johtaessaan katkeran ahneuden sokaisemat luopiot toisiaan vastaan. Tyhjyyteen tuijottelevassa kerronnassa päitä putoilee silti yhtä kaavamaisesti kuin jossakin syrjäiseen lomahuvilaan sulkeutuvassa teinisäikyttelyssä.
Julman teoksen hitaus karkottanee katsomoista tavanomaiset raakuuksista kiihottuvat menevän toiminnan ystävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti