Ohjaus: Ridley Scott
★★☆☆☆
Ulkoisesti komeita, mutta sisällöltään pinnallisia spektaakkeleita tasaisena virtana työstävä brittiohjaaja Ridley Scott tarttuu uusimmassa ohjaustyössään vihdoin ja viimein anglosaksisen tarinaperinteen kuuluisimpaan lainsuojattomaan.
Sherwoodin metsistä käsin vääryyttä vastaan taistelevasta, luovaa varainsiirtoa rikkailta köyhille suorittavasta jousiampujasta kertovaa legendaa on historian saatossa toistettu pienin muutoksin meidän päiviimme saakka, ja sellaisena Robin Hood sopii hyvin ohjaajan kapinallisista kertovaan tuotantoon.
Ajan tarpeista riippuen myytti on taipunut sekä kirkasotsaiseen poikaseikkailuun - Michael Curtizin toisen maailmansodan alla ilmestynyt Errol Flynnin tähdittämä Technicolor-klassikko Robin Hoodin seikkailut (1938) - että astetta totisempaan draamaan. Niistä John Irvinin realistinen ja siksi noteerattava tulkinta jäi samana vuonna valmistuneen Kevin Reynoldsin kassamenestyksen Varkaiden ruhtinas (1991) varjoon tarpeettomasti.
Ensimmäinen elokuva tästä sittemmin puhki kalutusta aiheesta valmistui pian taiteenlajin syntymisen jälkeen vuonna 1908. Oma lukunsa ovat kuriositeetit, Mel Brooksin Sankarit sukkahousuissa (1993) ja niinikään kriitikoiden mieliksi tehty hupailu, kotimainen Noin seitsemän veljestä (1968). Jälkimmäisessä Spede Pasanen hilluu pääosassa ja nuori kertojatrubaduuri Danny laulaa tunnussävelmän.
Ranskalaiset mereen
Kun nykypäivän Hollywood sitten muokkaa ikivanhasta jutusta elokuvan, voi sen päivityksessä olla varma ainakin väkivaltaisuudesta. Ja mitä suuremmat panokset tuotantoon on ladattu, sitä todennäköisemmin ohjaajan nimi on Ridley Scott. Visuaalisesti kyvykkään elokuvantekijän ja Russell Crowen viides yhteinen teos on taattua myöhäisuran kassakone-Scottia verisine joukkokohtauksineen.
Tasapainoillessaan nuoren amerikkalaisyleisön kaipaaman suoran toiminnan, rakkaudennälkäisen romanssin ja keventävän veijarikomedian välillä kokonaisuudesta on kuitenkin vaikea hahmottaa punaista lankaa, jonka puutteesta etenkin johdonmukainen ihmiskuvaus kärsii.
Robinkin saattaa muuttua yhdessä hujauksessa kuolleen sotilaan viimeistä toivomusta täyttävästä kunnian miehestä vainajan vaimoa vokottelevaksi vitsiniekaksi. Juuri näissä, usein vieläpä seksiin kytkeytyvissä huumorijaksoissa romuluiset Scott ja Crowe ovat kuin kalat kuivalla maalla.
Robin Hoodin (2010) selvimmät juonelliset muutokset aiempaan liittyvät sankarin taustoihin ja tarinan sijoittumiseen tämän lainsuojattomaksi julistamista edeltävään aikaan. Niinpä se tuttu tulkinta yhteiskunnan heikoimpia puolustavasta omankädenoikeuden harjoittajasta on korvattu puoltaan vasta haeskelevan ratsumiehen asetelmalla.
Tarinassa vuosia ristiretkillä taistellut Robin palaa kotiseudulleen Nottinghamiin väärän identiteetin suojissa tuoden mukanaan viestin kuninkaan menehtymisestä rintamalla. Veljensä paikalle hallitsijaksi nouseva prinssi Juhana on poliittisesti lyhytnäköinen hovityranni, joka on suistaa vihollista vastaan sotivat britit valtionjohtoaan vastaan.
Sisäisesti jakautunut kansa löytää armeijan entisestä käskyläisestä oikeamielisen patriootin kootakseen rivinsä ja työntääkseen ranskalaiset takaisin mereen.
Sääli vain, ettei lojaliteettiaan märehtivästä jousimiehestä tehdä ristiriitaisempaa hahmoa, mikä tekisi hänen sisäisestä kehityksestäänkin tuntuvampaa. Nyt Crowen epäkiitollisena tehtävänä on vuorotella sangen passiivisissa rooleissa, jotka venyvät vastentahtoisesta todistajasta velvollisuudentuntoiseen osallistujaan.
Vastatessaan silti rohkeasti kuninkaan vaikeaan kysymykseen muslimeja koskevalla huomautuksella Robin puhuttelee läpinäkyvästi meidän päiviemme päättäjiä. Valistuneen monarkismin tarve kohoaa englantilaisohjaajan temaattiseksi johtolangaksi.
Scott tekee parhaansa riuhtaistakseen legendan lapsekkaista virityksistä kohti fyysisesti rujompaa toimintakaavaa, muttei piirrä ympyrää umpeen asti. Feminismiä lopputuloksessa edustaa kai sitten se, että loppukahakassa Mariankin heiluttaa miekkaa miesten rinnalla.
Kaikesta kuitenkin näkee, ettei shakespearilaisten tragedioiden teemoja lievästi sivuava elokuva merkitse kerran niin kunnianhimoiselle ohjaajalleen mitään sen syvällisempää kuin täyttää näyttävästi vyöryvälle sesonkifilmille asetetut tulostavoitteet. Sen esimerkillistä johtajuutta pohdiskeleva vertailu vaikuttaa hieman ontolta, kun Scott itse näyttää mallia, kuinka pelata varman päälle pyrkimyksissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti