Ohjaus: Wong Kar-wai
★★☆☆☆
Kaakkois-Aasiasta lännen elokuvamarkkinoille viime vuosikymmenellä saapuneista ohjaajista Kiinassa syntynyt, mutta jo tarhaiässä Hong Kongiin emigroitunut Wong Kar-wai edustaa visuaalista loistoa palvovaa formalistista tekijäkuntaa.
Hänen kaunotaiteellisesta ja silmiä hivelevästä kaihoromantiikastaan voi halutessaan löytää yhtymäkohtia vaikkapa klassisen Hollywoodin saksalaiseen Max Ophülsiin tai Ranskan elokuvataiteen suureen surumieleen Jacques Demy´hin. Kolmikon teoksissa rakkaudesta haaveilevat yksinäiset sielut joutuvat kivuliaasti kohtaamaan jokapäiväisen arjen katkerat pettymykset ja murskaantuneet illuusiot.
Koska Wong Kar-wai aasialaisen elokuvan tapaan teki kansainvälisen läpimurtonsa vasta 1990-luvun puolivälissä, jäi kaksi hänen uraansa vauhdittanutta teosta länsimaissa pitkään esittämättä täkäläisen yleisön jo ihastellessa ohjaajan myöhempiä ohjaustöitä. Cinema Mondon maahan tuomia kahta Wong Kar-wain ensimmäistä elokuvaa katsellessa huomaa, ettei tekijä suinkaan ollut 90-luvun taitteen tienoilla mikään takuuvarma tulevaisuuden visionääri, vaan sangen huolittelematon, pienien budjettien ja hankalien olosuhteiden parissa taistellut käsityöläinen.
Varhaisissa tuotannoissaan ohjaaja painiskelikin toistuvasti paitsi romuttuvien aikataulujen ja teostensa näyttelijöiden, myös paikallisen alamaailman otteessa, minkä rahoituslonkerot ulottuivat aina kuvauspaikalle asti. Days of Being Wild(1991) suunniteltiin aluksi kaksiosaiseksi filmisarjaksi, mutta mm. taloudellisten vaikeuksien vuoksi jatko-osa jäi vuosikymmeneksi telakalle. Vasta Happy Togetherin (1997) ohjaajalleen tuoman Cannes-pystin auttamana Wong Kar-wai viimeisteli seuraajan, joka täällä lännessä tunnetaan nimellä In the Mood for Love (2000).
Alistuneiden ihmisten ahdinko
Debyytin As Tears Go By (1988) ränsistyneeseen kitchiin verrattuna ohjaajan läpimurtoteos on jo huomattavasti tähdellisempi ohjaustyö sekä muodoltaan, sisällöltään että ilmaisultaan. Ohjaajan myöhemmin vakiintuneiksi tulleista tunnusmerkeistä alistuneiden ihmisten ahdinkoa peilaavat alakuloiset katseet, tumma yö, maltillisen pehmeä ääniraita ja kätketyt salaisuudet asettuvat keskeisiksi osiksi teoksen hahmottamaa 50-luvun kelmeää petollisuutta.
Wong Kar-wain taipumusta kääriä tuskalliset ihmiskohtalonsa joko menneisyyden tai tulevaisuuden harsoon (vrt. In The Mood For Love, 2046) tulkitsee helposti ohjaajan ilmaisukielen vaatimuksille kumartavana pakollisena ratkaisuna, jolla näkökulman utuinen etäisyys tulee heti monta luokkaa hyväksyttävämmäksi. Teemojen kiteyttämisen perspektiivistä itseoppineen tyylittelijän sensuellia pehmeyttä katsoo silti sangen kriittisesti, sillä ulkokuoren ohella uskaltaa teoksilta toki odottaa myös painavaa sisältöä.
Kaikki rakastavat, kukaan ei rakasta
Days of Being Wild hahmottelee ohjaajan keskeistä teemaa sormensa polttavista, sydämensä särkevistä ihmisistä, jotka omia traumoja sulatellessaan tulevat satuttaneeksi lähimmäisiään. Kuudestä päähenkilöstä kukin potee rakkauden nälkää, mutta saa osakseen vielä raskaamman sairauden: vastarakkauden puutteen.
Entisen prostituoidun adoptoitu poika kaipaa biologista äitiään ja sotkee samalla kahden nuoren naisen elämän. Tytöistä ensimmäinen tutustuu paikalliseen poliisiin, joka katoaa merelle poltteensa pakottamana. Toinen neidoista puolestaan kituu mustasukkaisuudessa, eikä suostu noteeramaan seudun vaiteliaamman pojan lähestymisiä.
Näin melodramaattisista lähtökohdista tarkkaavainen katsoja oivaltaa heti kättelyssä turmiollisen noidankehän kiertyvän lopulta kaikkien osallisten iholle, eikä teos muutenkaan peittele kohtalonomaisuuden tavoitteitaan. Sisäisenä monologina ilmaistava vertaus taivaalla liitävän linnun surullisesta kuolemasta kietoo roolihahmot tyynnyttelevään vaippaansa.
Herkällä otteella aaltoileva filmi ei siltikään vältä vaikutelmaa tyhjästä tuijottelusta ja tekotaiteellisesta dekadenssista, koska henkilöt toimivat kuin umpioituneessa tyhjiössä. Koska kattavampi pohjustus ympäröivistä olosuhteista jää tekemättä, säilyy riipaisevaksi tarkoitettu rakkaudettomuuden runoelma valitettavan yhdentekevänä.
Elokuvan palaset lupaavat enemmän kuin koskaan tarjotaan.
Koska Wong Kar-wai aasialaisen elokuvan tapaan teki kansainvälisen läpimurtonsa vasta 1990-luvun puolivälissä, jäi kaksi hänen uraansa vauhdittanutta teosta länsimaissa pitkään esittämättä täkäläisen yleisön jo ihastellessa ohjaajan myöhempiä ohjaustöitä. Cinema Mondon maahan tuomia kahta Wong Kar-wain ensimmäistä elokuvaa katsellessa huomaa, ettei tekijä suinkaan ollut 90-luvun taitteen tienoilla mikään takuuvarma tulevaisuuden visionääri, vaan sangen huolittelematon, pienien budjettien ja hankalien olosuhteiden parissa taistellut käsityöläinen.
Varhaisissa tuotannoissaan ohjaaja painiskelikin toistuvasti paitsi romuttuvien aikataulujen ja teostensa näyttelijöiden, myös paikallisen alamaailman otteessa, minkä rahoituslonkerot ulottuivat aina kuvauspaikalle asti. Days of Being Wild(1991) suunniteltiin aluksi kaksiosaiseksi filmisarjaksi, mutta mm. taloudellisten vaikeuksien vuoksi jatko-osa jäi vuosikymmeneksi telakalle. Vasta Happy Togetherin (1997) ohjaajalleen tuoman Cannes-pystin auttamana Wong Kar-wai viimeisteli seuraajan, joka täällä lännessä tunnetaan nimellä In the Mood for Love (2000).
Alistuneiden ihmisten ahdinko
Debyytin As Tears Go By (1988) ränsistyneeseen kitchiin verrattuna ohjaajan läpimurtoteos on jo huomattavasti tähdellisempi ohjaustyö sekä muodoltaan, sisällöltään että ilmaisultaan. Ohjaajan myöhemmin vakiintuneiksi tulleista tunnusmerkeistä alistuneiden ihmisten ahdinkoa peilaavat alakuloiset katseet, tumma yö, maltillisen pehmeä ääniraita ja kätketyt salaisuudet asettuvat keskeisiksi osiksi teoksen hahmottamaa 50-luvun kelmeää petollisuutta.
Wong Kar-wain taipumusta kääriä tuskalliset ihmiskohtalonsa joko menneisyyden tai tulevaisuuden harsoon (vrt. In The Mood For Love, 2046) tulkitsee helposti ohjaajan ilmaisukielen vaatimuksille kumartavana pakollisena ratkaisuna, jolla näkökulman utuinen etäisyys tulee heti monta luokkaa hyväksyttävämmäksi. Teemojen kiteyttämisen perspektiivistä itseoppineen tyylittelijän sensuellia pehmeyttä katsoo silti sangen kriittisesti, sillä ulkokuoren ohella uskaltaa teoksilta toki odottaa myös painavaa sisältöä.
Kaikki rakastavat, kukaan ei rakasta
Days of Being Wild hahmottelee ohjaajan keskeistä teemaa sormensa polttavista, sydämensä särkevistä ihmisistä, jotka omia traumoja sulatellessaan tulevat satuttaneeksi lähimmäisiään. Kuudestä päähenkilöstä kukin potee rakkauden nälkää, mutta saa osakseen vielä raskaamman sairauden: vastarakkauden puutteen.
Entisen prostituoidun adoptoitu poika kaipaa biologista äitiään ja sotkee samalla kahden nuoren naisen elämän. Tytöistä ensimmäinen tutustuu paikalliseen poliisiin, joka katoaa merelle poltteensa pakottamana. Toinen neidoista puolestaan kituu mustasukkaisuudessa, eikä suostu noteeramaan seudun vaiteliaamman pojan lähestymisiä.
Näin melodramaattisista lähtökohdista tarkkaavainen katsoja oivaltaa heti kättelyssä turmiollisen noidankehän kiertyvän lopulta kaikkien osallisten iholle, eikä teos muutenkaan peittele kohtalonomaisuuden tavoitteitaan. Sisäisenä monologina ilmaistava vertaus taivaalla liitävän linnun surullisesta kuolemasta kietoo roolihahmot tyynnyttelevään vaippaansa.
Herkällä otteella aaltoileva filmi ei siltikään vältä vaikutelmaa tyhjästä tuijottelusta ja tekotaiteellisesta dekadenssista, koska henkilöt toimivat kuin umpioituneessa tyhjiössä. Koska kattavampi pohjustus ympäröivistä olosuhteista jää tekemättä, säilyy riipaisevaksi tarkoitettu rakkaudettomuuden runoelma valitettavan yhdentekevänä.
Elokuvan palaset lupaavat enemmän kuin koskaan tarjotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti