Ohjaus: Johan Kling
★★★☆☆
Nöyrtyminen monikansallisen hampurilaisyrityksen palvelukseen yhdistää eronneen insinöörivaarin ja paremman väen vaateliikkeestä lähtöpassit saaneen nuoren primadonnan, jotka sosiaalisina hylkiöinä saavat havaita, että kuka tahansa voi tuupertua turvalleen pilatussa paratiisissa.
Kuusikymppinen Bernhard ei halua kenellekään pahaa, vaikka kukaan ei näytä haluavan hänelle hyvää. Vaimo on vaihtanut hänet nuorempaan, aikuinen tytär kokee isänsä rasittavaksi taakaksi ja sliipattua menevyyttä ihannoivat työmarkkinat suhtautuvat lempeään veteraaniin lähinnä säälien.
Happamaksi meikattu ja kireäksi puettu Eva lukeutuu Tukholman juppien pintaliitoporukkaan, kunnes äkillinen työttömyys pakottaa tämän huokeampaan asuntoon ja likaisempaan työhön. Nihkeistä nousukasympyröistä pudottuaan hän saa ymmärrystä ja tukea tirisevän rasvan puhdistamisessa auttavan kätensä tarjoavalta Bernhardilta, joka tarvitsee hanttihommaa päällensä kaatuvaa asuntolainaa lyhentääkseen.
Arvotonta itsekkyyden zeitgeistia satirisoivasta tragikomediasta nauttiminen täysimääräisesti edellyttää jonkin verran Stureplan-kulttuurin tuntemusta, mutta tiettävästi se lukeutuu itsensä Roy Anderssonin suosikkeihin. Se on helppo ymmärtää katsoessaan eläkeikää lähestyvän Bernhardin yrityksiä antaa itselleen merkitystä, jota kukaan ei tahtoisi hänelle suoda.
Hänen maltillinen kiltteytensä on melkeinpä luonnotonta, mutta tuskin sen enempää kuin kaupunkikeskustan kiipijöiden unettava ulkokultaisuus.
Parasta Johan Klingin oivaltaviin tuokioihin panostavassa ohjauksessa on kuitenkin sen teeskentelemättömyys vallitsevien olosuhteiden edessä. Teoksen lopussa on kylmät väreet iholle nostava kohtaus, jossa pohjalta ponnistanut Eva katsoo kahden lasin lävitse Bernhardia, nostaa lopulta kätensä tervehdyksen merkiksi ja heidän tiensä haarautuvat, mitä ilmeisimmin lopullisesti.
Voiko epätodennäköisen ystävyyden sanatonta päätöstä enää kauniimmin ilmaista: ei muistella pahalla.
Happamaksi meikattu ja kireäksi puettu Eva lukeutuu Tukholman juppien pintaliitoporukkaan, kunnes äkillinen työttömyys pakottaa tämän huokeampaan asuntoon ja likaisempaan työhön. Nihkeistä nousukasympyröistä pudottuaan hän saa ymmärrystä ja tukea tirisevän rasvan puhdistamisessa auttavan kätensä tarjoavalta Bernhardilta, joka tarvitsee hanttihommaa päällensä kaatuvaa asuntolainaa lyhentääkseen.
Arvotonta itsekkyyden zeitgeistia satirisoivasta tragikomediasta nauttiminen täysimääräisesti edellyttää jonkin verran Stureplan-kulttuurin tuntemusta, mutta tiettävästi se lukeutuu itsensä Roy Anderssonin suosikkeihin. Se on helppo ymmärtää katsoessaan eläkeikää lähestyvän Bernhardin yrityksiä antaa itselleen merkitystä, jota kukaan ei tahtoisi hänelle suoda.
Hänen maltillinen kiltteytensä on melkeinpä luonnotonta, mutta tuskin sen enempää kuin kaupunkikeskustan kiipijöiden unettava ulkokultaisuus.
Parasta Johan Klingin oivaltaviin tuokioihin panostavassa ohjauksessa on kuitenkin sen teeskentelemättömyys vallitsevien olosuhteiden edessä. Teoksen lopussa on kylmät väreet iholle nostava kohtaus, jossa pohjalta ponnistanut Eva katsoo kahden lasin lävitse Bernhardia, nostaa lopulta kätensä tervehdyksen merkiksi ja heidän tiensä haarautuvat, mitä ilmeisimmin lopullisesti.
Voiko epätodennäköisen ystävyyden sanatonta päätöstä enää kauniimmin ilmaista: ei muistella pahalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti