Ohjaus: Ethan ja Joel Coen
★★★★☆
Ethan ja Joel Coenin merkitys amerikkalaisen elokuvan kehityksessä tiivistyy pitkälti heidän kyvyssään juottaa monenkirjavista aineksista sosiaalisesti tarkkanäköisiä teoksia, jotka rikkovat perinteisten lajityyppien ja niihin iskostuneiden myyttien rajapintoja.
Paradoksaalisesti sattumille ei ole heidän elokuviensa ulkokuoressa minkäänlaista sijaa, vaikka uskomattomat omituisuudet muodostavat teosten sisällön kovan ytimen. Coenit käyttävät yhtä taitavasti niin klassikkoromaaneja kuin tuulesta temmattuja kaupunkilegendojakin materiaalinsa pohjana.
Jälkimmäisiin lukeutuva Fargo (1996) alkaa silti tekstillä, jossa vakuutetaan, että elokuva perustuu Minnesotan osavaltiossa talvella 1987 koettuihin tapahtumiin. Vaikka juonesta poistaisi kaikki veljesten repertuaariin kuuluvat ällistyttävät vitsit ja yksityiskohdat tulkintaa häiritsemästä, kukaan tuskin tosissaan uskoo esitettävien tapahtumien aitouteen.
Keskilännen sydänmailla talvisten lakeuksien keskellä rahapulaan joutunut autokauppias palkkaa kaksi helposti tunnistettavaa pikkuroistoa kaappaamaan oman vaimonsa kuitatakseen äveriään appiukkonsa maksamilla lunnasrahoilla välitöntä tilitystä odottavat velkansa. Surkea suunnitelma karkaa tietysti hallinnasta jo toteutuksen ensimmäisessä vaiheessa, kun toinen kidnappaajista surmaa heidän tielleen osuneen liikennepoliisin.
Pakkasen palelluttamasta aivotoiminnasta kertova komedia ei pysty peittämään pilkkanauruaan kaukaa näkyvien häviäjien kuvitelmille muuttaa elämänsä kerralla kuntoon toivottomilla puliveivauksilla. Elämän ja kuoleman raja ylitetään älyttömässä maailmassa oikukkaan sattuman seurauksena ja tappajatkin saavat osansa väkivallasta, yhtä äkillisesti roiskuvan ironian säestämänä. Sen huipentumana toinen roistoista saa käsiinsä pikavoiton, vain kadottaakseen sen suurena ammottavaan suuhunsa.
Elokuvan henkilöistä rikolliset ovat koomisia tolvanoita, pikkukaupungin asukkaat taas kalseita, viisasteluun taipuvaisia narsisteja ja heidän jees-miehiään. Onnea luvataan vain tympeälle naisseriffille, johon kytkeytyvää jaksoa vanhan koulutoverin tapaamisesta en ymmärrä tänäkään päivänä.
Fargo sisältää nautittavaa dialogia, tunnelmaltaan tiheitä jaksoja ja nurjaa kommentaaria arvottomasta elämänmenostamme. Veljesten äkkivääriin vitseihin on sisäänrakennettuna apeaa alakuloa, josta teoksen kyyninen pessimismi saa inhimillistä sisältöä.
Paradoksaalisesti sattumille ei ole heidän elokuviensa ulkokuoressa minkäänlaista sijaa, vaikka uskomattomat omituisuudet muodostavat teosten sisällön kovan ytimen. Coenit käyttävät yhtä taitavasti niin klassikkoromaaneja kuin tuulesta temmattuja kaupunkilegendojakin materiaalinsa pohjana.
Jälkimmäisiin lukeutuva Fargo (1996) alkaa silti tekstillä, jossa vakuutetaan, että elokuva perustuu Minnesotan osavaltiossa talvella 1987 koettuihin tapahtumiin. Vaikka juonesta poistaisi kaikki veljesten repertuaariin kuuluvat ällistyttävät vitsit ja yksityiskohdat tulkintaa häiritsemästä, kukaan tuskin tosissaan uskoo esitettävien tapahtumien aitouteen.
Keskilännen sydänmailla talvisten lakeuksien keskellä rahapulaan joutunut autokauppias palkkaa kaksi helposti tunnistettavaa pikkuroistoa kaappaamaan oman vaimonsa kuitatakseen äveriään appiukkonsa maksamilla lunnasrahoilla välitöntä tilitystä odottavat velkansa. Surkea suunnitelma karkaa tietysti hallinnasta jo toteutuksen ensimmäisessä vaiheessa, kun toinen kidnappaajista surmaa heidän tielleen osuneen liikennepoliisin.
Pakkasen palelluttamasta aivotoiminnasta kertova komedia ei pysty peittämään pilkkanauruaan kaukaa näkyvien häviäjien kuvitelmille muuttaa elämänsä kerralla kuntoon toivottomilla puliveivauksilla. Elämän ja kuoleman raja ylitetään älyttömässä maailmassa oikukkaan sattuman seurauksena ja tappajatkin saavat osansa väkivallasta, yhtä äkillisesti roiskuvan ironian säestämänä. Sen huipentumana toinen roistoista saa käsiinsä pikavoiton, vain kadottaakseen sen suurena ammottavaan suuhunsa.
Elokuvan henkilöistä rikolliset ovat koomisia tolvanoita, pikkukaupungin asukkaat taas kalseita, viisasteluun taipuvaisia narsisteja ja heidän jees-miehiään. Onnea luvataan vain tympeälle naisseriffille, johon kytkeytyvää jaksoa vanhan koulutoverin tapaamisesta en ymmärrä tänäkään päivänä.
Fargo sisältää nautittavaa dialogia, tunnelmaltaan tiheitä jaksoja ja nurjaa kommentaaria arvottomasta elämänmenostamme. Veljesten äkkivääriin vitseihin on sisäänrakennettuna apeaa alakuloa, josta teoksen kyyninen pessimismi saa inhimillistä sisältöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti