Ohjaus: Wolfgang Becker
★★☆☆☆
Wolfgang Beckerin ohjaustyö valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi ja se sai Suomea myöten arvostelijakunnalta pelkkää myötäkarvaista suitsutusta paria hajaääntä lukuun ottamatta. Tämä kuvaa surullisesti, kuinka kapeasta näkökulmasta elokuvakritiikkiä nykyään kirjoitellaan.
Goodbye Lenin! (2003) on pisteliäisyyteen pyrkivä, mutta kaikin puolin säyseä satiiri, jollaista menneisyyttä palvova aikamme mieluusti ylistää. Tapahtumat sijoittuvat Berliinin muurin murtumisen taitekohtaan, kun valtiollinen poliisi pidättää surkeita elinolosuhteita protestoivan työläisperheen pojan.
Äitimuori näkee tapahtuman ja vaipuu sydänkohtauksen saatuaan kuukausiksi koomaan. Kun hän viimein herää unestaan, onkin vuosi 1990 ja länttä ja itää jakanut muuri tipotiessään. Jottei äidin terveys vaarantuisi yllättävästä käänteestä, poika teeskentelee, ettei maailma olekaan muuttunut mihinkään ja alkaa filmata perinteisellä itäsaksalaisella kaavalla luettuja uutisia sanojensa takeeksi.
Asetelmaltaan kiinnostava elokuva tyytyy heiveröiseen ironiaan pakkopaitojen kuristuksesta, vaikka järjestelmässä vapaus merkitsee kontrolloitua kuria.
Viime kädessä on merkityksetöntä, minkälaiset kulissit turvallisuutta luovat, ohjaaja päättelee, ja laittaa aikuiset lapset liimailemaan vanhoja etikettejä uusiin ruokatölkkeihin.
Tällaiset kohtaukset heijastavat lännessä sangen nopeasti yleistynyttä vääristynyttä nostalgiaa, jossa terrorisysteemin heikkoudet käännetään historiallisiksi kuriositeeteiksi. Saksalainen elokuva vastaa tietysti kotimaansa sisäpoliittisiin tarpeisiin liennyttävällä asenteellaan, mutta hiljainen hyväksyntä koneiston valheille tuskin hymyilyttää ainakaan kriittistä sivistyneistöä.
Felliniin viittaavat surrealistiset näkymät ilmassa roikkuvasta Leninin patsaasta eivät peitä Beckerin käsitysten perimmäistä taantumuksellisuutta. Häneltä puuttuu aiheesta koipallot ravistelevaa rohkeutta.
Goodbye Lenin! (2003) on pisteliäisyyteen pyrkivä, mutta kaikin puolin säyseä satiiri, jollaista menneisyyttä palvova aikamme mieluusti ylistää. Tapahtumat sijoittuvat Berliinin muurin murtumisen taitekohtaan, kun valtiollinen poliisi pidättää surkeita elinolosuhteita protestoivan työläisperheen pojan.
Äitimuori näkee tapahtuman ja vaipuu sydänkohtauksen saatuaan kuukausiksi koomaan. Kun hän viimein herää unestaan, onkin vuosi 1990 ja länttä ja itää jakanut muuri tipotiessään. Jottei äidin terveys vaarantuisi yllättävästä käänteestä, poika teeskentelee, ettei maailma olekaan muuttunut mihinkään ja alkaa filmata perinteisellä itäsaksalaisella kaavalla luettuja uutisia sanojensa takeeksi.
Asetelmaltaan kiinnostava elokuva tyytyy heiveröiseen ironiaan pakkopaitojen kuristuksesta, vaikka järjestelmässä vapaus merkitsee kontrolloitua kuria.
Viime kädessä on merkityksetöntä, minkälaiset kulissit turvallisuutta luovat, ohjaaja päättelee, ja laittaa aikuiset lapset liimailemaan vanhoja etikettejä uusiin ruokatölkkeihin.
Tällaiset kohtaukset heijastavat lännessä sangen nopeasti yleistynyttä vääristynyttä nostalgiaa, jossa terrorisysteemin heikkoudet käännetään historiallisiksi kuriositeeteiksi. Saksalainen elokuva vastaa tietysti kotimaansa sisäpoliittisiin tarpeisiin liennyttävällä asenteellaan, mutta hiljainen hyväksyntä koneiston valheille tuskin hymyilyttää ainakaan kriittistä sivistyneistöä.
Felliniin viittaavat surrealistiset näkymät ilmassa roikkuvasta Leninin patsaasta eivät peitä Beckerin käsitysten perimmäistä taantumuksellisuutta. Häneltä puuttuu aiheesta koipallot ravistelevaa rohkeutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti