Hiekan ja sumun talo (2003)

Ohjaus: Vadim Perelman

★★★☆☆

Jos on luottaminen amerikkalaiseen populaarikulttuuriin ja Yhdysvaltain perustuslakiin, omistaminen on sikäläisen elämänmenon ydinmehua. Sitä se on myös Ukrainassa syntyneen Vadim Perelmanin esikoisohjauksessa, jota voi kutsua ironisen Ruusujen sodan(1989) vakavaksi sisarteokseksi. 

Myös tässä jännite syntyy erään kodin laillisesta omistamisesta ja talosta kamppailevien ihmisten päähänpinttymistä. Merkityksellistä on tavara, johon henkilöt henkensäkin kaupalla ripustautuvat. 

Onneksi kyse ei ole kuivasta oikeussalidraamasta eikä lainkäytön porsaanreikiä esittelevästä luennosta, vaan symbolisiin vertauksiin kurottavasta tragediasta, jossa kummankin osapuolen argumentit ovat yhtä päteviä. 

Kauniin merenrantatalon omistajalta karhutaan maksamatta jäänyttä liikeveroa ja viranomaisten virheen vuoksi iranilainen upseeri lunastaa rakennuksen kaupungin huutokaupasta pilkkahintaan saaden viimein käsiinsä siivun amerikkalaista unelmaa. 

Syntyy tilanne, jossa maanpaossa perheineen elävä sotilas on ostanut tontin hyvässä uskossa, eikä hänellä ole oikeudellista velvoitetta luovuttaa taloa traumatisoituneelle naiselle. Iranilaiselle miehelle koti merkitsee hävityn kunnian ja loiston palautusta, tuskaiselle naiselle puolestaan ainoaa sidettä elämäänsä. 

Hieman epäuskottavaan asetelmaan lukkiutuneesta romaanista muokattu elokuvasovitus kätkee ongelmat taitavasti kiristämällä umpisolmuistaan loistavien näyttelijöidensä (Ben Kingsley ja Jennifer Connelly) avustuksella kaikki tehot irti. Vasta teoksen toisella puoliskolla miehen järkähtämättömyys alkaa vaikuttaa tahalliselta kiusanteolta, jolloin henkien kamppailu saa puolueellisia piirteitä. 

Kokonaisuutena Hiekan ja sumun talo (2003) edustaa silti amerikkalaista laatutuotantoa sävyrikkaine luonnehdintoineen ja yksityiskohtineen. Moraalinenkaan oikeus ei ole mustavalkoinen.