Ohjaus: Allen Coulter
★★☆☆☆
Los Angeles kaupunkia ympäröivine kukkuloineen on tarjonnut ihmisille unelmia ja pettymyksiä jo vuosisadan ajan.
Hollywoodin studiokaudella nämä legendat olivat elämää suurempia filmimogulien pystyessä vielä pönkittämään tähti-imagoa tukevoittavia myyttejä. Kun elokuva sitten arkipäiväistyi television myötävaikutuksella ja yhä rahvaampi tiedonvälitys on tehnyt silppua entisaikojen kaltaisista jumalhahmoista, pystyy Hollywood antamaan enää vain murto-osan siitä ylenpalttisesta glamouriin verhotusta mystisyydestään kuin joskus ennen.
Juuri siksi ymmärtää hyvin, miksi myös maailman tärkeimmässä elokuvakaupungissa mieluusti tiiraillaan peruutuspeiliin lasista eteenpäin avautuvan horisontin sijasta. Menneisyyden arpienkaan avaaminen tuskin loukkaa enää ketään ja tonginta pönkittää Hollywoodin loistavan menneisyyden lisäksi sen valjumpaa nykypäivää, jonka mehevimmät skandaalit kytkeytyvät upporikkaiden nousukkaiden tyhjänpäiväisiin ongelmiin.
Kenties silti valtavista perintörahoista vuosia taistelleen povipommin Anna Nicole Smithin epämääräinen kuolema herättää joskus tulevaisuudessa hieman samankaltaisia arvailuja kuin Allen Coulterin esikoisohjauksessa esitetään.
Ratkaisemattomia kuolemantapauksia
Hollywoodland (2006) on näytäntökauden toinen Hollywoodin epäselviin kuolemantapauksiin linkittyvä ohjaustyö, jossa setvitään vuosikymmeniä sitten tapahtunutta murhenäytelmää.
Brian De Palman typerryttävässä Mustassa Dahliassa (2006) ratkotaan 1940-luvulla selvittämättömäksi jäänyttä nuoren näyttelijättären Elizabeth Shortinsurmatyötä ja vihjataan teon taustalankojen ulottuvan unelmakaupungin rikkaan eliitin sairauksiin. Melkein kohdalleen samankaltaisella logiikalla etenevä Hollywoodland ruotii puolestaan kesäkuussa 1959 oman käden kautta menehtyneenGeorge Reevesin kuolemantapausta.
Ennen kaikkea näyttelijä tunnettiin television ensimmäisenä Teräsmiehenä, vaikka hän ehti vilahtaa myös maailman tunnetuimmassa rakkausfilmissä Tuulen viemää(1939). Raha- ja työpulassaan Reeves päätyi televisioon, jonka sarjamainen tuotanto lokeroi esiintyjän loppuiäkseen ja tuhosi näyttelijän mahdollisuudet päästä vakavampiin rooleihin. Hollywoodlandin mukaan näihin kuului esimerkiksi Fred Zinnemanin Täältä ikuisuuteen (1953), josta Reevesin osuus saksittiin koeyleisön reaktion seurauksena.
Hänen kuolemaansa alkaa selvittää poliisista erotettu yksityisetsivä, joka ajautuu tutkimuksissaan syvemmälle kuin tehtävänannon suorittanut näyttelijän äitimuori olisi halunnutkaan. Kahdella aikatasolla vuorotteleva filmi kulkee siis ajallisesti varhaisemmassa puoliskossaan kohti Reevesin kuolemaa, jonka hämärät piirteet myöhemmässä puoliskossa pyritään valottamaan.
Väljähtänyttä uusnoiria
Tyylillisestikin teos painii samassa modernin noirin ongelmallisessa sarjassa kuin Musta Dahlia. Allen Coulter on ohjannut television puolella Sopranosia, jota usein jaksetaan kiitellä sen elokuvamaisesta ilmaisukielestä. Filmien puolella teeman käsittelyn tulisi kuitenkin olla selvästi sarjaratkaisuja jäntevämpää ja viimeistään tässä ulottuvuudessa Hollywoodland kahlaa tahmean melodraaman piirissä kiihkeän mustan elokuvan sijaan.
Unelmakaupungin rakenteisiin pesiytynyttä paheellisuutta ja henkistä sairautta kuvaamaan lähtevä teos jähmettyy pitkiksi toveiksi vatvomaan saippuaoopperamaisia ihmissuhteita ja unohtaa samalla henkilöiden kytkökset heitä lamaannuttavaan ympäristöön. Silti jopa luonnekuvista puuttuu verevä kriittisyys kokonaan, kun ohjaaja esittelee mielestään mielikuvitusta ruokkien vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja.
Tällainen spekulatiivinen hämäryys on erityisen tympeää tosielämän tragediassa, johon liitettyjä sensationalistisia juoruja elokuva toistaa. Löysästä skenaariosta ei voi syyttää esikoisohjaajaa, jonka vastuulla sen tiivistäminen ja pelkistäminen kuitenkin on.
Yksityiskohdissa lievää imua
Ainoassa oivalluksessaan Allen Coulterin debyytti poimii kuin huomaamattaan elokuvakaupungin luonnetta avaavan yksityiskohdan linssiinsä. Uima-altaalla yliruskettunutta vartaloaan bodaava ikääntynyt mies kertoo nyrjähtänyttä arvomaailmaa tukevasta ilmapiiristä ja pintakulttuurin kirouksesta enemmän kuin yhdetkään keskusnäyttelijöiden jähmettyneet poseeraukset.
Kuikelon Adrien Brodyn on karskin yksityisetsivän roolissaan toistuvasti teeskenneltävä uhmakkaampaa roistoa kuin mihin näyttelijän ulkoiset eväät yltävät. Sen sijaan halkomainen Ben Affleck tuskin tietää itsekään, millaiseen neronleimaukseen tekijät päätyivät pestatessaan juuri hänet lahjattoman viittamiehen rooliin, joka kysyy nimenomaan karismattomuutta.
Juuri siksi ymmärtää hyvin, miksi myös maailman tärkeimmässä elokuvakaupungissa mieluusti tiiraillaan peruutuspeiliin lasista eteenpäin avautuvan horisontin sijasta. Menneisyyden arpienkaan avaaminen tuskin loukkaa enää ketään ja tonginta pönkittää Hollywoodin loistavan menneisyyden lisäksi sen valjumpaa nykypäivää, jonka mehevimmät skandaalit kytkeytyvät upporikkaiden nousukkaiden tyhjänpäiväisiin ongelmiin.
Kenties silti valtavista perintörahoista vuosia taistelleen povipommin Anna Nicole Smithin epämääräinen kuolema herättää joskus tulevaisuudessa hieman samankaltaisia arvailuja kuin Allen Coulterin esikoisohjauksessa esitetään.
Ratkaisemattomia kuolemantapauksia
Hollywoodland (2006) on näytäntökauden toinen Hollywoodin epäselviin kuolemantapauksiin linkittyvä ohjaustyö, jossa setvitään vuosikymmeniä sitten tapahtunutta murhenäytelmää.
Brian De Palman typerryttävässä Mustassa Dahliassa (2006) ratkotaan 1940-luvulla selvittämättömäksi jäänyttä nuoren näyttelijättären Elizabeth Shortinsurmatyötä ja vihjataan teon taustalankojen ulottuvan unelmakaupungin rikkaan eliitin sairauksiin. Melkein kohdalleen samankaltaisella logiikalla etenevä Hollywoodland ruotii puolestaan kesäkuussa 1959 oman käden kautta menehtyneenGeorge Reevesin kuolemantapausta.
Ennen kaikkea näyttelijä tunnettiin television ensimmäisenä Teräsmiehenä, vaikka hän ehti vilahtaa myös maailman tunnetuimmassa rakkausfilmissä Tuulen viemää(1939). Raha- ja työpulassaan Reeves päätyi televisioon, jonka sarjamainen tuotanto lokeroi esiintyjän loppuiäkseen ja tuhosi näyttelijän mahdollisuudet päästä vakavampiin rooleihin. Hollywoodlandin mukaan näihin kuului esimerkiksi Fred Zinnemanin Täältä ikuisuuteen (1953), josta Reevesin osuus saksittiin koeyleisön reaktion seurauksena.
Hänen kuolemaansa alkaa selvittää poliisista erotettu yksityisetsivä, joka ajautuu tutkimuksissaan syvemmälle kuin tehtävänannon suorittanut näyttelijän äitimuori olisi halunnutkaan. Kahdella aikatasolla vuorotteleva filmi kulkee siis ajallisesti varhaisemmassa puoliskossaan kohti Reevesin kuolemaa, jonka hämärät piirteet myöhemmässä puoliskossa pyritään valottamaan.
Väljähtänyttä uusnoiria
Tyylillisestikin teos painii samassa modernin noirin ongelmallisessa sarjassa kuin Musta Dahlia. Allen Coulter on ohjannut television puolella Sopranosia, jota usein jaksetaan kiitellä sen elokuvamaisesta ilmaisukielestä. Filmien puolella teeman käsittelyn tulisi kuitenkin olla selvästi sarjaratkaisuja jäntevämpää ja viimeistään tässä ulottuvuudessa Hollywoodland kahlaa tahmean melodraaman piirissä kiihkeän mustan elokuvan sijaan.
Unelmakaupungin rakenteisiin pesiytynyttä paheellisuutta ja henkistä sairautta kuvaamaan lähtevä teos jähmettyy pitkiksi toveiksi vatvomaan saippuaoopperamaisia ihmissuhteita ja unohtaa samalla henkilöiden kytkökset heitä lamaannuttavaan ympäristöön. Silti jopa luonnekuvista puuttuu verevä kriittisyys kokonaan, kun ohjaaja esittelee mielestään mielikuvitusta ruokkien vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja.
Tällainen spekulatiivinen hämäryys on erityisen tympeää tosielämän tragediassa, johon liitettyjä sensationalistisia juoruja elokuva toistaa. Löysästä skenaariosta ei voi syyttää esikoisohjaajaa, jonka vastuulla sen tiivistäminen ja pelkistäminen kuitenkin on.
Yksityiskohdissa lievää imua
Ainoassa oivalluksessaan Allen Coulterin debyytti poimii kuin huomaamattaan elokuvakaupungin luonnetta avaavan yksityiskohdan linssiinsä. Uima-altaalla yliruskettunutta vartaloaan bodaava ikääntynyt mies kertoo nyrjähtänyttä arvomaailmaa tukevasta ilmapiiristä ja pintakulttuurin kirouksesta enemmän kuin yhdetkään keskusnäyttelijöiden jähmettyneet poseeraukset.
Kuikelon Adrien Brodyn on karskin yksityisetsivän roolissaan toistuvasti teeskenneltävä uhmakkaampaa roistoa kuin mihin näyttelijän ulkoiset eväät yltävät. Sen sijaan halkomainen Ben Affleck tuskin tietää itsekään, millaiseen neronleimaukseen tekijät päätyivät pestatessaan juuri hänet lahjattoman viittamiehen rooliin, joka kysyy nimenomaan karismattomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti