Ohjaus: Terry George
★★☆☆☆
Pamfletinomaisten aatedraamojen Isän nimeen (1993) ja The Boxer (1997) käsikirjoittajana kunnostautuneella pohjoisirlantilaisella Terry Georgella on varmaankin tavanomaista paremmat edellytykset käsitellä todellisiin tapahtumiin perustuvaa poliittisesti monisyistä tragediaa. Silti rikkaiden länsimaiden silmien alla edellisellä vuosikymmenellä tapahtuneen kansanmurhan ymmärtämiseen Hotelli Ruanda (2004) tarjoaa niukasti välineitä, vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvatkin kärjistyneen konfliktin ytimeen.
Esimerkiksi sellaiset katurealistiset teokset kuin Taistelu Algeriasta (1965) ja Bloody Sunday (2002) ovat raskaan sarjan elokuvia verrattuna draamaan, jonka yksilön vastuuta korostava näkökulma länsimaiden omaantuntoon vetoavine juonteineen rinnastaa sen pikemminkin Schindlerin listaan (1993).
Rajaamalla näkökulmansa tarkoin vartioidussa loistohotellissa työskentelevään ja ympäröivältä tuholta silmänsä sulkevaan mieheen elokuva saavuttaa hiljaista todistusvoimaa silmittömän väkivallan lainalaisuuksiin. Käsittämättömät mittasuhteet saava kärsimys heijastuu havainnollisesti kohtauksissa, joissa puhdas raha, sattuma ja silkka turhantärkeys määräävät osallisten kohtalon.
Terry George hyödyntää auliisti dokumentaarisen tyylin suomaa tallentavaa voimaa, mutta ei älyä vetää siitä johtolankoja juonen temaattiseen kehittelyyn.
Hotelli Ruandan herkuttelu viime hetken pelastumisilla ja ontoilla ihmiskuvilla on halpaa, mutta erityisen sietämättömäksi sen nyyhkyttelyn tekee elokuvan kylkeen liimautunut länsimainen tilinteko. Teos moittii sivulauseissa teollisuusmaiden ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen valikoivaa etiikkaa, mutta antaa valkoisen rodun hallitsijoille imelän synninpäästön painottamalla tähtinäyttelijöiden esittämien sivistyneiden pelastajien ripeää toimeliaisuutta ja vilpitöntä auttamisen halua. Sen sijaan kuvaamansa maan kansalaiset ohjaaja niputtaa huijareihin ja huiputettaviin.
Näiden luonnehdintojen seurauksena ei olekaan enää ihme, että teos päätyy vaatimaan maailman mahtavimmalta valtiolta pikaista väliintuloa kaikkiin kansainvälisiin konflikteihin.
Esimerkiksi sellaiset katurealistiset teokset kuin Taistelu Algeriasta (1965) ja Bloody Sunday (2002) ovat raskaan sarjan elokuvia verrattuna draamaan, jonka yksilön vastuuta korostava näkökulma länsimaiden omaantuntoon vetoavine juonteineen rinnastaa sen pikemminkin Schindlerin listaan (1993).
Rajaamalla näkökulmansa tarkoin vartioidussa loistohotellissa työskentelevään ja ympäröivältä tuholta silmänsä sulkevaan mieheen elokuva saavuttaa hiljaista todistusvoimaa silmittömän väkivallan lainalaisuuksiin. Käsittämättömät mittasuhteet saava kärsimys heijastuu havainnollisesti kohtauksissa, joissa puhdas raha, sattuma ja silkka turhantärkeys määräävät osallisten kohtalon.
Terry George hyödyntää auliisti dokumentaarisen tyylin suomaa tallentavaa voimaa, mutta ei älyä vetää siitä johtolankoja juonen temaattiseen kehittelyyn.
Hotelli Ruandan herkuttelu viime hetken pelastumisilla ja ontoilla ihmiskuvilla on halpaa, mutta erityisen sietämättömäksi sen nyyhkyttelyn tekee elokuvan kylkeen liimautunut länsimainen tilinteko. Teos moittii sivulauseissa teollisuusmaiden ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen valikoivaa etiikkaa, mutta antaa valkoisen rodun hallitsijoille imelän synninpäästön painottamalla tähtinäyttelijöiden esittämien sivistyneiden pelastajien ripeää toimeliaisuutta ja vilpitöntä auttamisen halua. Sen sijaan kuvaamansa maan kansalaiset ohjaaja niputtaa huijareihin ja huiputettaviin.
Näiden luonnehdintojen seurauksena ei olekaan enää ihme, että teos päätyy vaatimaan maailman mahtavimmalta valtiolta pikaista väliintuloa kaikkiin kansainvälisiin konflikteihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti