Ohjaus: David Lynch
★★★★★
Ajauduttuaan rahoitusvaikeuksiin edellisessä filmiprojektissaan David Lynch ei jättänyt enää mitään sattuman varaan.
Alkujaan televisiosarjaksi suunniteltu ja ranskalaisten rahoittajien pelastamaMulholland Drive (2001) ilmestyi valkokankaalle ideoiltaan hajanaisena keskosena, joten nyt ohjaaja päätti hylätä kalliiksi ja epäkäytännölliseksi katsomansa filmin materiaalina kokonaan ja ryhtyi julistamaan elokuvan kuolemaa.
Uuden ohjaustyönsä hän purkitti videolle, jonka autuutta Lynch jaksaa ylistää myöntämissään haastatteluissa. Niissä äkkiväärä ohjaaja puhuu vuolaasti intohimoistaan, korostaa, että uuden elokuvan nimi tulee kirjoittaa isoilla kirjaimilla, mutta vaikenee tyystin teostensa merkityksistä.
Markkinointikikat viimeistään Twin Peaksista (1990) asti täysimittaisesti hallinnut ohjaaja voikin lämpimikseen väittää tai olla väittämättä mitä tahansa, mutta onneksi käsillä olevat tuotteet puhuvat yhä puolestaan.
Vanhojen ideoiden jalostus
Inland Empire (2006) on vuoden ensimmäinen elokuva, jota voi ehdoitta kutsua taiteeksi. Se on kuitenkin ajatuksiltaan niin mittava runsaudensarvi, ettei yksi katsomiskerta välttämättä riitä vakuuttamaan teoksen sisällöllisestä eheydestä.
Vaikka käsillä onkin lähes kolmituntinen ohjaustyö, suosittelen yleisöä näkemään ylimääräistä vaivaa ja katsomaan ennen näytäntöä vielä uudestaan Mulholland Driven, sillä sekä asetelmiltaan että teemoiltaan filmit ovat perin yhteneväisiä.
Näin katsoja saa eväät vertailla näkemiään tapahtumia luontevan jatkumon osina, myös toisiaan selittävinä puoliskoina. Inland Empire on kuitenkin näistä teoksista ratkaisevasti punnitumpi, huolellisemmin toteutettu ja atmosfääriltään monta luokkaa hypnoottisempi.
Vaikuttaakin siltä, että Lynch edelliseen teokseensa pettyneenä halusi saattaa sen katteettomat yhteenvedot identiteetin menettämisestä motivoidumpaan muotoon. Niinikään voi todeta ohjaajan palanneen yöelokuvan piinaaville juurille, vaikka monet kohtaukset ovatkin harkitun ylivalotettuja. Samalla teosta on pidettävä ohjaajan henkilökohtaisimpana hengentuotteena sitten omanlaisestaan kummajaisesta kertovan Elefanttimiehen (1980).
Vaaleaverikön matka pimeyteen
Juonitasollaan teos kertoo elämänsä roolin saavasta näyttelijättärestä, josta tämän miespuolinen vastanäyttelijä eroottisesti kiinnostuu. Välissä on kuitenkin naisen uhkaavasti käyttäytyvä aviomies, jolla ei ole aikomustakaan sallia kielletyn suhteen syntyä. Tämän juonilinjan ohella elokuva seuraa filmiprojektin etenemistä, kun se hämärien olosuhteiden vallitessa alkaa saada yhä erikoisempia piirteitä.
Ohjaustyö taltioi siis Mulholland Driven tapaan unelmien kaupungissa uraa luovan vaaleaverikön uppoamista yhä syvemmälle ympäristönsä pimeyteen, jota alitajuntaiset pelot, hyytävä ahdistus ja pessimistinen piittaamattomuus mustentavat.
Eikä David Lynch olisi itsensä, ellei hän mutkistaisi tulkintaa tapahtumista ennustajaeukoilla, jäniksen päitä kantavilla ihmisillä (?), kansanloruilla ja hotellihuoneessa kauhusta värisevällä puolaa puhuvalla prostituoidulla.
Unelmien kääntöpuoli
Paljastaessaan viihdeteollisuuden tuulentuvat ja systeemin säihkyvän pinnan alla ruostuvan perverssin kääntöpuolen, Inland Empire on kuin lekanisku vasten aivopesua harjoittavaa koneistoa. Se on myös kierolla tavalla kulttuurikriittisintä yhdysvaltalaista elokuvaa miesmuistiin.
Perimmiltään kyse on kuitenkin metaelokuvallisesta uninäytelmästä, joka etenee painajaisten logiikalla. Henkilöt voivat esimerkiksi katsoa itseään etäältä, vaihtaa paikkoja, siirtyä portaalien välityksellä ajassa, ja todellisuuden eri ulottuvuudet kommentoivat toisiaan. Normaalin aatedraaman muotoa ja sanomaa on elokuvasta turha etsiä, siinä tapauksessa sotkeutuu ohjaajan tarkoituksella punomiin kehiin.
David Lynch kietoo syvän happamuutensa vääristyneisiin, fyysistä rappiota ja henkistä sairautta huokuviin kohtauksiin, joissa henkilöt toimivat kuin huumattuina, ympäröivän todellisuutensa tyrmättyinä edustajina. Toiveiden valomeren sijaan teos täyttyy amerikkalaista unelmaa likaavilla kohtauksilla katujen yksinäisyyteen unohdetuista kerjäläisistä, itseään esittelevistä tanssitytöistä ja epämääräistä uhkaa väreilevistä outolinnuista.
Kaikki ovat tavallaan tuomittuja, kohti mielisairautta ja kuolemaa marssivia huutolaisia.
Inland Empire kattaa niin valtavan siivun nykyaikaista angstia mustan varjonsa alle, että se salpaa melkein hengen. Halvalla digikameralla taltioidut otokset saavat kaiken näyttämään raiteiltaan suistuneelta, kuristavan kauhun ja absurdin naurun yhdistelmältä.
Uuden ohjaustyönsä hän purkitti videolle, jonka autuutta Lynch jaksaa ylistää myöntämissään haastatteluissa. Niissä äkkiväärä ohjaaja puhuu vuolaasti intohimoistaan, korostaa, että uuden elokuvan nimi tulee kirjoittaa isoilla kirjaimilla, mutta vaikenee tyystin teostensa merkityksistä.
Markkinointikikat viimeistään Twin Peaksista (1990) asti täysimittaisesti hallinnut ohjaaja voikin lämpimikseen väittää tai olla väittämättä mitä tahansa, mutta onneksi käsillä olevat tuotteet puhuvat yhä puolestaan.
Vanhojen ideoiden jalostus
Inland Empire (2006) on vuoden ensimmäinen elokuva, jota voi ehdoitta kutsua taiteeksi. Se on kuitenkin ajatuksiltaan niin mittava runsaudensarvi, ettei yksi katsomiskerta välttämättä riitä vakuuttamaan teoksen sisällöllisestä eheydestä.
Vaikka käsillä onkin lähes kolmituntinen ohjaustyö, suosittelen yleisöä näkemään ylimääräistä vaivaa ja katsomaan ennen näytäntöä vielä uudestaan Mulholland Driven, sillä sekä asetelmiltaan että teemoiltaan filmit ovat perin yhteneväisiä.
Näin katsoja saa eväät vertailla näkemiään tapahtumia luontevan jatkumon osina, myös toisiaan selittävinä puoliskoina. Inland Empire on kuitenkin näistä teoksista ratkaisevasti punnitumpi, huolellisemmin toteutettu ja atmosfääriltään monta luokkaa hypnoottisempi.
Vaikuttaakin siltä, että Lynch edelliseen teokseensa pettyneenä halusi saattaa sen katteettomat yhteenvedot identiteetin menettämisestä motivoidumpaan muotoon. Niinikään voi todeta ohjaajan palanneen yöelokuvan piinaaville juurille, vaikka monet kohtaukset ovatkin harkitun ylivalotettuja. Samalla teosta on pidettävä ohjaajan henkilökohtaisimpana hengentuotteena sitten omanlaisestaan kummajaisesta kertovan Elefanttimiehen (1980).
Vaaleaverikön matka pimeyteen
Juonitasollaan teos kertoo elämänsä roolin saavasta näyttelijättärestä, josta tämän miespuolinen vastanäyttelijä eroottisesti kiinnostuu. Välissä on kuitenkin naisen uhkaavasti käyttäytyvä aviomies, jolla ei ole aikomustakaan sallia kielletyn suhteen syntyä. Tämän juonilinjan ohella elokuva seuraa filmiprojektin etenemistä, kun se hämärien olosuhteiden vallitessa alkaa saada yhä erikoisempia piirteitä.
Ohjaustyö taltioi siis Mulholland Driven tapaan unelmien kaupungissa uraa luovan vaaleaverikön uppoamista yhä syvemmälle ympäristönsä pimeyteen, jota alitajuntaiset pelot, hyytävä ahdistus ja pessimistinen piittaamattomuus mustentavat.
Eikä David Lynch olisi itsensä, ellei hän mutkistaisi tulkintaa tapahtumista ennustajaeukoilla, jäniksen päitä kantavilla ihmisillä (?), kansanloruilla ja hotellihuoneessa kauhusta värisevällä puolaa puhuvalla prostituoidulla.
Unelmien kääntöpuoli
Paljastaessaan viihdeteollisuuden tuulentuvat ja systeemin säihkyvän pinnan alla ruostuvan perverssin kääntöpuolen, Inland Empire on kuin lekanisku vasten aivopesua harjoittavaa koneistoa. Se on myös kierolla tavalla kulttuurikriittisintä yhdysvaltalaista elokuvaa miesmuistiin.
Perimmiltään kyse on kuitenkin metaelokuvallisesta uninäytelmästä, joka etenee painajaisten logiikalla. Henkilöt voivat esimerkiksi katsoa itseään etäältä, vaihtaa paikkoja, siirtyä portaalien välityksellä ajassa, ja todellisuuden eri ulottuvuudet kommentoivat toisiaan. Normaalin aatedraaman muotoa ja sanomaa on elokuvasta turha etsiä, siinä tapauksessa sotkeutuu ohjaajan tarkoituksella punomiin kehiin.
David Lynch kietoo syvän happamuutensa vääristyneisiin, fyysistä rappiota ja henkistä sairautta huokuviin kohtauksiin, joissa henkilöt toimivat kuin huumattuina, ympäröivän todellisuutensa tyrmättyinä edustajina. Toiveiden valomeren sijaan teos täyttyy amerikkalaista unelmaa likaavilla kohtauksilla katujen yksinäisyyteen unohdetuista kerjäläisistä, itseään esittelevistä tanssitytöistä ja epämääräistä uhkaa väreilevistä outolinnuista.
Kaikki ovat tavallaan tuomittuja, kohti mielisairautta ja kuolemaa marssivia huutolaisia.
Inland Empire kattaa niin valtavan siivun nykyaikaista angstia mustan varjonsa alle, että se salpaa melkein hengen. Halvalla digikameralla taltioidut otokset saavat kaiken näyttämään raiteiltaan suistuneelta, kuristavan kauhun ja absurdin naurun yhdistelmältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti