Ohjaus: Darren Aronofsky
★★★☆☆
Yhdysvaltalaiselta Darren Aronofskylta vei lopulta peräti kuusi vuotta saada hänen kolmas ohjaustyönsä esityskuntoon. Brad Pittin lähtö hyllytti hankkeen vuosiksi ja vasta vuonna 2005 ohjaaja pääsi tarttumaan kameraan puolta pienemmällä budjetilla. Pittin ja Cate Blanchettin tilalle pääosiin valikoituivat huokeammat Hugh Jackman ja Aronofskyn vaimo Rachel Weisz.
Kun kolmelle vuosisadalle jakaantunut ja jänneväliltään yli tuhat vuotta kattava silminnähtävän kunnianhimoinen skenaario ilmestyy sitten valkokankaille ainoastaan 96 minuutin mittaisena ja Suomessa vieläpä tekstittämättömänä kopiona (normaali englannin kielen hallinta riittää), epäilee syystäkin projektin kärsineen loppuun asti lukuisista ongelmista.
Lopputuloksesta ei silti suoraan näe, mihin suuntaan ohjaajan ura tästä eteenpäin lähtee kulkemaan, mutta houkutus tarttua tuottajien tarjoamiin valmiisiin ja varmasti monta luokkaa kaavamaisempiin käsikirjoituksiin lienee tämän kokemuksen jälkeen erittäin suuri.
Ohjaajan rima korkealla
Vaikka Aronofsky on siis tähän asti vastannut myös teostensa tarinoiden viimeistellyistä versioista, ei hän monien muiden auteur-ohjaajien tavoin tähtää niinkään temaattiseen jatkumoon, jossa osin tiedostamattomastikin puretaan tietyn asian ydintä, vaan vielä huomattavasti rohkeampiin ratkaisuihin. Ohjaaja haastaa elokuvan muotokielen ja haluaa nimenomaan ilmaisullaan venyttää filmiestetiikalle mieltämiämme rajoja.
Piin (1998) mustavalkoisessa painajaisessa etsitään maailmankaikkeuden arvoitusta paranoidisin kuvin, kun taas Unelmien sielunmessussa (2000) jaettua kuvaruutua, kiihkeää kuva- ja äänileikkausta ja zoomauksia hyödynnetään kulttuupiirimme riippuvaisuuksien ilmauksissa. Näiden teosten teemoja hän toki yhdistelee uutuudessaan.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä. Aronofsky liikkuu siis kaikkein korkeimmassa seurassa, mitä sivistyneiden elokuvaharrastajien on syytä arvostaa.
Ilmeinen kulttielokuva
The Fountain (2006) on sekä muodoltaan että ajatussisällöltään niin ilmeinen kulttielokuva, että Warner Bros -tuotantoyhtiökin hylkäsi teoksen markkinoinnin heti filmikelat nähtyään. Aivan yhtä varmaa on se, että suurin osa katsojista vihaa teosta loppuelämänsä.
Teoksen on yhtä vaikea miellyttää niin arkirealismiin viehättyneitä kuin fantasiaviihteen kaavoihin tykästyneitäkin. Sen kaupallinen levittäminen suurissa teatteriketjuissa on mahdotonta, sillä elokuva vaatii huomiota täysin omilla ehdoillaan. Sitä uskaltaakin suositella vain uteliaille ja Darren Aronofskyn vankkumattomille kannattajille.
Elokuvan nykyaikaan sijoittuvassa osiossa lääkärimies etsii parannuskeinoa peruuttamattomasti sairaalle vaimolleen uhraten heidän viimeiset yhteiset hetketkin epätoivoiselle yritykselleen. 1500-luvulla sama henkilö palvelee Espanjan kuningatarta, joka kamppailee inkvisition julmuutta vastaan, luvaten etsiä tälle ikuisen elämän lupaavan lähteen Etelä-Amerikan metsiköistä. Kaukaisessa tulevaisuudessa kalju päähahmo leijuu avaruudessa ja rakastettu on muuttunut puuksi (!).
Kiehtovaa ja hämärää
Elokuvaa olisi varmasti yksinkertaisinta lähestyä kuolemattoman rakkauden ylistyksenä, ellei se niin selvästi tavoittelisi huomattavasti monimerkityksellisempiä tasoja.
Teoksen tematiikka sivuaa ihmisen pakkomielteitä ja heikkouksia, sanalla sanoen suuruudenhulluutta, joka ei hyväksy elämänmuodollemme asetettuja rajoja. Kuin tällaisen ajattelun muodollisena ruumiillistumana The Fountain avautuu epälineaarisena, ajan ja tilan yhteisesti määritellyt ulottuvuudet hylkäävänä kokeiluna. Sen uskonnollinen, filosofinen ja myös tieteellinen perusta on kuitenkin vähintäänkin hämärä, ellei peräti täysin mystinen.
Varmasti on hankala sanoa elokuvan selkiytymättömyyden seurauksena.
Mitään helpotuksia tieteiselokuva ei silti halua antaa, vaan se sukeltaa selittelyittä lyhyestä johdannosta avaruusmereensä ja yhtä vaivatta huomaamattomaan lopetukseensa. Kovin kohtuutonta on tuskin väittää, että kerrankin lopputulos olisi kaivannut saksien sijasta kameraa, joka on epäilemättä tallentanut studion lattialle jäänyttä materiaalia yllin kyllin.
Yhdysvaltalaiselta Darren Aronofskylta vei lopulta peräti kuusi vuotta saada hänen kolmas ohjaustyönsä esityskuntoon. Brad Pittin lähtö hyllytti hankkeen vuosiksi ja vasta vuonna 2005 ohjaaja pääsi tarttumaan kameraan puolta pienemmällä budjetilla. Pittin ja Cate Blanchettin tilalle pääosiin valikoituivat huokeammat Hugh Jackman ja Aronofskyn vaimo Rachel Weisz.
Kun kolmelle vuosisadalle jakaantunut ja jänneväliltään yli tuhat vuotta kattava silminnähtävän kunnianhimoinen skenaario ilmestyy sitten valkokankaille ainoastaan 96 minuutin mittaisena ja Suomessa vieläpä tekstittämättömänä kopiona (normaali englannin kielen hallinta riittää), epäilee syystäkin projektin kärsineen loppuun asti lukuisista ongelmista.
Lopputuloksesta ei silti suoraan näe, mihin suuntaan ohjaajan ura tästä eteenpäin lähtee kulkemaan, mutta houkutus tarttua tuottajien tarjoamiin valmiisiin ja varmasti monta luokkaa kaavamaisempiin käsikirjoituksiin lienee tämän kokemuksen jälkeen erittäin suuri.
Ohjaajan rima korkealla
Vaikka Aronofsky on siis tähän asti vastannut myös teostensa tarinoiden viimeistellyistä versioista, ei hän monien muiden auteur-ohjaajien tavoin tähtää niinkään temaattiseen jatkumoon, jossa osin tiedostamattomastikin puretaan tietyn asian ydintä, vaan vielä huomattavasti rohkeampiin ratkaisuihin. Ohjaaja haastaa elokuvan muotokielen ja haluaa nimenomaan ilmaisullaan venyttää filmiestetiikalle mieltämiämme rajoja.
Piin (1998) mustavalkoisessa painajaisessa etsitään maailmankaikkeuden arvoitusta paranoidisin kuvin, kun taas Unelmien sielunmessussa (2000) jaettua kuvaruutua, kiihkeää kuva- ja äänileikkausta ja zoomauksia hyödynnetään kulttuupiirimme riippuvaisuuksien ilmauksissa. Näiden teosten teemoja hän toki yhdistelee uutuudessaan.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä. Aronofsky liikkuu siis kaikkein korkeimmassa seurassa, mitä sivistyneiden elokuvaharrastajien on syytä arvostaa.
Ilmeinen kulttielokuva
The Fountain (2006) on sekä muodoltaan että ajatussisällöltään niin ilmeinen kulttielokuva, että Warner Bros -tuotantoyhtiökin hylkäsi teoksen markkinoinnin heti filmikelat nähtyään. Aivan yhtä varmaa on se, että suurin osa katsojista vihaa teosta loppuelämänsä.
Teoksen on yhtä vaikea miellyttää niin arkirealismiin viehättyneitä kuin fantasiaviihteen kaavoihin tykästyneitäkin. Sen kaupallinen levittäminen suurissa teatteriketjuissa on mahdotonta, sillä elokuva vaatii huomiota täysin omilla ehdoillaan. Sitä uskaltaakin suositella vain uteliaille ja Darren Aronofskyn vankkumattomille kannattajille.
Elokuvan nykyaikaan sijoittuvassa osiossa lääkärimies etsii parannuskeinoa peruuttamattomasti sairaalle vaimolleen uhraten heidän viimeiset yhteiset hetketkin epätoivoiselle yritykselleen. 1500-luvulla sama henkilö palvelee Espanjan kuningatarta, joka kamppailee inkvisition julmuutta vastaan, luvaten etsiä tälle ikuisen elämän lupaavan lähteen Etelä-Amerikan metsiköistä. Kaukaisessa tulevaisuudessa kalju päähahmo leijuu avaruudessa ja rakastettu on muuttunut puuksi (!).
Kiehtovaa ja hämärää
Elokuvaa olisi varmasti yksinkertaisinta lähestyä kuolemattoman rakkauden ylistyksenä, ellei se niin selvästi tavoittelisi huomattavasti monimerkityksellisempiä tasoja.
Teoksen tematiikka sivuaa ihmisen pakkomielteitä ja heikkouksia, sanalla sanoen suuruudenhulluutta, joka ei hyväksy elämänmuodollemme asetettuja rajoja. Kuin tällaisen ajattelun muodollisena ruumiillistumana The Fountain avautuu epälineaarisena, ajan ja tilan yhteisesti määritellyt ulottuvuudet hylkäävänä kokeiluna. Sen uskonnollinen, filosofinen ja myös tieteellinen perusta on kuitenkin vähintäänkin hämärä, ellei peräti täysin mystinen.
Varmasti on hankala sanoa elokuvan selkiytymättömyyden seurauksena.
Mitään helpotuksia tieteiselokuva ei silti halua antaa, vaan se sukeltaa selittelyittä lyhyestä johdannosta avaruusmereensä ja yhtä vaivatta huomaamattomaan lopetukseensa. Kovin kohtuutonta on tuskin väittää, että kerrankin lopputulos olisi kaivannut saksien sijasta kameraa, joka on epäilemättä tallentanut studion lattialle jäänyttä materiaalia yllin kyllin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti