Ohjaus: Robert De Niro
★★★★☆
1900-luvun arvostetuimpiin amerikkalaisnäyttelijöihin lukeutuva Robert De Niro on kahdessa ohjaustyössään paneutunut väkivallan historiaan kuten niin monissa näyttelijärooleissaankin.
Sekä harkitsemattomasti käännetty Jäähyväiset kummisedälle (A Bronx Tale, 1993) että The Good Shepherd (2006) ovat teoksia raavaiden miesten hämäristä toimista ja niiden varjossa varttuvien poikien kasvukivuista.
Jälkimmäinen elokuvista sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa viime vuoden lopulla ja lähes kolmituntinen elokuva tuomittiin monissa arvioissa hitaaksi ja ylipitkäksi. Tällaiset väitteet ovat tyypillisiä varautuneesti latautuvien elokuvien kohdalla, kun ne krumeluureilla säväyttämisen sijasta vaativatkin katsojalta kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä.
Jälkimmäinen elokuvista sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa viime vuoden lopulla ja lähes kolmituntinen elokuva tuomittiin monissa arvioissa hitaaksi ja ylipitkäksi. Tällaiset väitteet ovat tyypillisiä varautuneesti latautuvien elokuvien kohdalla, kun ne krumeluureilla säväyttämisen sijasta vaativatkin katsojalta kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä.
Vaikka The Good Shepherd valottaakin aikajänteellään menneisyyden virallisia ja epävirallisia käänteitä 30-luvun lopulta aina 60-luvun alkuun, pysyttelee elokuvan näkökulma laajaa toimintaympäristöään intiimimpänä. Mikäli monissa käsissä käyneen, jo ikuisuusprojektiksi katsotun hankkeen ohjaajaksi olisi lopulta valikoitunut joku mahtailevampi tekijä, esimerkiksi tuottajaksi päätynyt Francis Ford Coppola, olisi lopputulos tuskin säilyttänyt arkista traagisuuttaan.
Hyvä, paha paimen
Filmin nimeke viittaa Johanneuksen evankeliumiin, jossa hyvän paimenen sanotaan asettavan henkensä alttiiksi lampaidensa puolesta. Toinen tärkeä sisältöä avaava lause on niinikään kristillistä alkuperää. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n seinällä roikkuvassa plakaatissa vakuutetaan "totuuden tekevän teistä vapaita".
Yksilön kautta yhteiskunnan murroksia ennenkin tarkastelleen Eric Rothin (Forrest Gump, 1994, München, 2005) käsikirjoitus kertoo CIA-agentti Edward Wilsonista, joka poimitaan Yalen yliopiston salaseurasta järjestön vakoojaksi. Hänen oikean elämän esikuvakseen on monissa yhteyksissä mainittu niinikään runoutta opiskellut, CIA:n vastavakoilun johtajaksi ylennyt James Jesus Angleton, jota järjestö puolestaan pitää vainoharhaisena maineensa tuhrijana.
Elokuvan dramaturgisen rungon muodostaa vakoiluorganisaation johdolla valmisteltu Sikojenlahden maihinnousu Kuubaan vuonna 1961. Yhdysvaltojen aikomuksena oli syöstä hankalaksi osoittautunut Fidel Castro vallasta vastavallankumoksellisten joukkojen avulla. Kuten historiankirjoista tiedämme, taistelut loppuivat muutamassa päivässä Yhdysvaltojen perusteelliseen nöyryyttämiseen.
Tästä seuraa hyökkäyksestä vasikoineen petturin metsästys, mitä filmi pohjustaa aina päähenkilönsä nuoruusvuosista alkaen.
Vakooja, harmaa byrokraatti
Robert De Niron ohjaustyö on tähdellinen elokuva ennen kaikkea siksi, että se kertoo valtiollisen vaanimisen, isänmaallisen tehtävän nimessä uhrattavista ihmiskohtaloista.
Vakoojat eivät ole sukkeluuksia suustaan päästäviä naistennaurattajia eivätkä he vietä seikkailuntäyteistä elämää, vaan ovat yksinäisyyteensä lukkiutuneita totisia byrokraatteja, jotka samankaltaisine salkkuineen ja poplaritakkeineen toimivat kuin minkä tahansa viraston alemmat virkamiehet.
Siltikään elokuva ei suostu tekemään päähenkilöstään kansakunnan puolesta tuleen heittäytyvää patrioottista marttyyria, vaan Matt Damonin kylmästi esittämä harmaa eminenssi säilyy jäisen muurin takana. Filmin myöhään saapuvassa avainkohtauksessa kirkon edustalla perheenisän valintojen kohtuuttomuus näkyy vain häivähdyksenä hänen lasittuneissa silmissään.
Hukkaan heitettyä aikaa
Keskeisiltä osiltaan The Good Shepherd on kuvaus hukkaan heitetystä ajasta, isien synneistä ja poikien lankeemuksista. Pitkää kestoaan se tarvitsee osoittaakseen hämärissä huoneissa salatuin motiivein käytävän tyhjänpäiväisen piirileikin kertakaikkisen hyödyttömyyden.
Isättömiksi jääneet jälkeläiset, hylätyt vaimot ja ainainen epäily varjostavat miehisen maailman tummanpuhuvia tekoja. Pelon ja kuoleman ilmapiirissä naisten vaihtoehdoiksi jää pettää tai tulla petetyiksi.
Robert De Niron näennäisen tunteeton ohjaustyö latautuu sitä jäntevämmäksi teokseksi mitä ilmeettömämmäksi sen keskushenkilö jähmettyy. Laajemmat yhteiskunnalliset virtaukset, toinen maailmansota ja kylmä sota, jäävät hänen persoonansa varjoon.
Valheeksi paljastuvalla repliikillä avaava teos kertoo jotakin olennaista yhden yksilön roolista tuhatkasvoisessa koneistossa ja toimintafilosofiassa, jotka tiivistyvät Edward Wilsonissa, miehessä, joka on kadottamassa sielunsa. Systeemi vyöryy ihmisen ylitse.
Hyvä, paha paimen
Filmin nimeke viittaa Johanneuksen evankeliumiin, jossa hyvän paimenen sanotaan asettavan henkensä alttiiksi lampaidensa puolesta. Toinen tärkeä sisältöä avaava lause on niinikään kristillistä alkuperää. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n seinällä roikkuvassa plakaatissa vakuutetaan "totuuden tekevän teistä vapaita".
Yksilön kautta yhteiskunnan murroksia ennenkin tarkastelleen Eric Rothin (Forrest Gump, 1994, München, 2005) käsikirjoitus kertoo CIA-agentti Edward Wilsonista, joka poimitaan Yalen yliopiston salaseurasta järjestön vakoojaksi. Hänen oikean elämän esikuvakseen on monissa yhteyksissä mainittu niinikään runoutta opiskellut, CIA:n vastavakoilun johtajaksi ylennyt James Jesus Angleton, jota järjestö puolestaan pitää vainoharhaisena maineensa tuhrijana.
Elokuvan dramaturgisen rungon muodostaa vakoiluorganisaation johdolla valmisteltu Sikojenlahden maihinnousu Kuubaan vuonna 1961. Yhdysvaltojen aikomuksena oli syöstä hankalaksi osoittautunut Fidel Castro vallasta vastavallankumoksellisten joukkojen avulla. Kuten historiankirjoista tiedämme, taistelut loppuivat muutamassa päivässä Yhdysvaltojen perusteelliseen nöyryyttämiseen.
Tästä seuraa hyökkäyksestä vasikoineen petturin metsästys, mitä filmi pohjustaa aina päähenkilönsä nuoruusvuosista alkaen.
Vakooja, harmaa byrokraatti
Robert De Niron ohjaustyö on tähdellinen elokuva ennen kaikkea siksi, että se kertoo valtiollisen vaanimisen, isänmaallisen tehtävän nimessä uhrattavista ihmiskohtaloista.
Vakoojat eivät ole sukkeluuksia suustaan päästäviä naistennaurattajia eivätkä he vietä seikkailuntäyteistä elämää, vaan ovat yksinäisyyteensä lukkiutuneita totisia byrokraatteja, jotka samankaltaisine salkkuineen ja poplaritakkeineen toimivat kuin minkä tahansa viraston alemmat virkamiehet.
Siltikään elokuva ei suostu tekemään päähenkilöstään kansakunnan puolesta tuleen heittäytyvää patrioottista marttyyria, vaan Matt Damonin kylmästi esittämä harmaa eminenssi säilyy jäisen muurin takana. Filmin myöhään saapuvassa avainkohtauksessa kirkon edustalla perheenisän valintojen kohtuuttomuus näkyy vain häivähdyksenä hänen lasittuneissa silmissään.
Hukkaan heitettyä aikaa
Keskeisiltä osiltaan The Good Shepherd on kuvaus hukkaan heitetystä ajasta, isien synneistä ja poikien lankeemuksista. Pitkää kestoaan se tarvitsee osoittaakseen hämärissä huoneissa salatuin motiivein käytävän tyhjänpäiväisen piirileikin kertakaikkisen hyödyttömyyden.
Isättömiksi jääneet jälkeläiset, hylätyt vaimot ja ainainen epäily varjostavat miehisen maailman tummanpuhuvia tekoja. Pelon ja kuoleman ilmapiirissä naisten vaihtoehdoiksi jää pettää tai tulla petetyiksi.
Robert De Niron näennäisen tunteeton ohjaustyö latautuu sitä jäntevämmäksi teokseksi mitä ilmeettömämmäksi sen keskushenkilö jähmettyy. Laajemmat yhteiskunnalliset virtaukset, toinen maailmansota ja kylmä sota, jäävät hänen persoonansa varjoon.
Valheeksi paljastuvalla repliikillä avaava teos kertoo jotakin olennaista yhden yksilön roolista tuhatkasvoisessa koneistossa ja toimintafilosofiassa, jotka tiivistyvät Edward Wilsonissa, miehessä, joka on kadottamassa sielunsa. Systeemi vyöryy ihmisen ylitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti