Ohjaus: Steven Soderbergh
★★☆☆☆
Vallankumousta ei voi viedä, vaan se on luotava maassa. Tunnettuun viisauteen tiivistyy tuorein Ernesto Guevaran elämästä kertova elokuva.
Sitkeä ssissiarmeija onnistui kaatamaan Batistan juntan Kuubassa ja presidentiksi ponkaissut Fidel Castro pysymään vallassa puolen vuosisadan ajan. Kuinka se onnistui?
Che - Sankari (2008) antaa vihiä. Kapinalliset eivät tavoitelleet pikavoittoja. He rakensivat rauhassa luottamusta maaseudun köyhään kansaan pusikoissa viettämiensä vuosien aikana esimerkiksi tarjoamalla heille lääkintäpalveluita ja käymällä kauppaa ruokavaroista. Kasvokkaisten kontaktien kertymäksi tuli aitoa kannatusta, joka ei vain myötäillyt vahvimman valttia.
Castron hallituksen palavasieluisena ministerinä maailmaa hätkähdyttänyt Guevara halusi toistaa menestyksen, ja vaihtoi liituraidan vihreään taistellakseen diktatuurihallintoa vastaan myös Boliviassa. Miksi uusi yritys epäonnistui?
Che – Kapinallinen (2008) vastaa. Vietyä vallankumousta junaillut ryhmittymä ei saanut taakseen edes luonnollisia kumppaneitaan. Kansallinen kommunistinen puolue korosti poliittisen ratkaisun merkitystä ja maalaiskurjalisto empi ristivedossa.
Ehkä Jean-Paul Sartren ja Bertrand Russellin kaltaiset intellektuellit taustalla ja ulkomailta saapunut ammattisotilas johdossa jättivät kapinan teoreettisen ideologiseksi ja tuomituksi epäonnistumaan. Kylmää sotaa kuumentaneiden amerikkalaisten touhut kulisseissa nopeuttivat leikin loppua.
Löytääkö yleisö?
Neljä ja puolituntinen kokonaisuus haluttiin normaaliin teatterilevitykseen eikä kunnianhimoiseen urakkaan tarttunut amerikkalaisohjaaja voinut kuin jakaa elokuvansa kahtia, sillä kestoon hän ei halunnut puuttua. Taiteellisesti päätös on kehno eikä puuduttava avauspuolisko tiedä hyvää jälkimmäisen kaupallisillekaan näkymille.
Ohjaaja ilmeisesti arveli, että paitoihin painettu kuuluisa kohde puoltaa riskiratkaisua, mutta samalla hän yliarvioi epädramaattisen panoraamansa kantomatkaa.Muodikkailla viihdejutuilla taloutensa turvaava vasemman laidan välkky laskee tällä kertaa lukua, sillä osa yleisöstä jättää takuulla uusimatta kalliin pääsylippunsa.
Kumous kysyy kärsivällisyyttä
Sankarissa kiihkeän Castron vaitelias suojatti murtautuu etulinjaan myös julkisuuden henkilönä, mutta muotokuvaksi tempoilevasta aikasahailusta ei vielä ole.
Keskittyneemmän Kapinallisen alussa hän perustelee vetäytymistään Kuuban johdosta komendantille osoittamassaan kirjeessä ennen palaamistaan kapinakentille. Väärennetyllä passilla matkaava valeasuinen soturi pujahtaa viranomaistarkastuksen läpi Boliviaan.
Aseellisten yhteenottojen väliin jäävä odottelu vie leijonanosan elokuvan kestosta realismin edellyttämällä tavalla. Leirielämällä ei ole tarjottavanaan kuin kuolemaa, kipua ja nälkää, kuten joukkojaan komentava viilipytty asian churchillmäisesti muotoilee.
Erimielisyydet nostavat päätään myös kapinallisissa, mutta Erneston maltti on pitkään valttia. Amerikkalaisten imperialistiselta valtapeliltä ei historiaa kunnioittava naturalismi voi sulkea silmiään, mutta kannanmuodostuksessa teos pääsee piiloutumaan dokumentaarisen kerrontansa taakse.
Metsän suojissa kohde on katseilta piilossa ja valmiina riisumaan myyttinsä, mutta tosielämän henkilökuvaus tarvitsee muutakin. Elämäkerran tulisi mieluummin poistaa kuin alleviivata avoimia kysymyksiään.
Mikä yksilön ainoan hengen vaaraan asettavassa aseellisessa kumoustoiminnassa kiehtoi keskiluokkaisessa perheessä varttunutta, Hippokrateen velvoittavan valan kaiketi vannonutta argentiinalaista lääkärimiestä? Miksi jo kertaalleen saavutetut poliittiset vaikutuskanavat eivät riittäneet?
Kyseenalaisia kärjistyksiä välttelevillä yleisaatteellisilla vastauksilla elokuva sisäistää tuskin ollenkaan tehtävänsä tärkeydestä vakuuttuneen kohteensa henkilöpsykologiaa.
Tyylirikko dokumentarismissa
Yhdysvaltalainen Steven Soderbergh leikkaa Ernesto Guevarasta siivun ankaraa eettistä koodistoa noudattavaa sotilasjohtajaa. Sillä ohjaaja ehkä tavoittaa jotakin kohteensa mielen laadusta, mutta kuvailua karttava muotokuva ei päästä tarinan lähteelle.
Jotenkin syrjästä seurailu voisi vielä menetellä, mutta siinä tapauksessa dokumentaarista ilmaisua ei sovi särkeä ainoallakaan puolueellisuuden paljastavalla puheenvuorolla.
Kohteen alati pahenevat astmakohtaukset ennakoivat vielä puhuttelevasti vangitsemisen hetkellä kohteesta välittyvää nurkkaan ajetun eläimen paniikkia, mutta silti teos huipentuu kuolemaa silmiin katsovaan marttyyrikuolemaan – ohjaajan omaan painotukseen.
Hankkeen veturina pitkään huhkinut, mutta projektista lopulta kokonaan vetäytynyt Terrence Malick tuntuu jättäneen joihinkin yksittäisiin luontoasetelmiin häivähdyksiä siitä, millainen hänen mietteliäs tulkintansa olisi voinut olla.
Sitkeä ssissiarmeija onnistui kaatamaan Batistan juntan Kuubassa ja presidentiksi ponkaissut Fidel Castro pysymään vallassa puolen vuosisadan ajan. Kuinka se onnistui?
Che - Sankari (2008) antaa vihiä. Kapinalliset eivät tavoitelleet pikavoittoja. He rakensivat rauhassa luottamusta maaseudun köyhään kansaan pusikoissa viettämiensä vuosien aikana esimerkiksi tarjoamalla heille lääkintäpalveluita ja käymällä kauppaa ruokavaroista. Kasvokkaisten kontaktien kertymäksi tuli aitoa kannatusta, joka ei vain myötäillyt vahvimman valttia.
Castron hallituksen palavasieluisena ministerinä maailmaa hätkähdyttänyt Guevara halusi toistaa menestyksen, ja vaihtoi liituraidan vihreään taistellakseen diktatuurihallintoa vastaan myös Boliviassa. Miksi uusi yritys epäonnistui?
Che – Kapinallinen (2008) vastaa. Vietyä vallankumousta junaillut ryhmittymä ei saanut taakseen edes luonnollisia kumppaneitaan. Kansallinen kommunistinen puolue korosti poliittisen ratkaisun merkitystä ja maalaiskurjalisto empi ristivedossa.
Ehkä Jean-Paul Sartren ja Bertrand Russellin kaltaiset intellektuellit taustalla ja ulkomailta saapunut ammattisotilas johdossa jättivät kapinan teoreettisen ideologiseksi ja tuomituksi epäonnistumaan. Kylmää sotaa kuumentaneiden amerikkalaisten touhut kulisseissa nopeuttivat leikin loppua.
Löytääkö yleisö?
Neljä ja puolituntinen kokonaisuus haluttiin normaaliin teatterilevitykseen eikä kunnianhimoiseen urakkaan tarttunut amerikkalaisohjaaja voinut kuin jakaa elokuvansa kahtia, sillä kestoon hän ei halunnut puuttua. Taiteellisesti päätös on kehno eikä puuduttava avauspuolisko tiedä hyvää jälkimmäisen kaupallisillekaan näkymille.
Ohjaaja ilmeisesti arveli, että paitoihin painettu kuuluisa kohde puoltaa riskiratkaisua, mutta samalla hän yliarvioi epädramaattisen panoraamansa kantomatkaa.Muodikkailla viihdejutuilla taloutensa turvaava vasemman laidan välkky laskee tällä kertaa lukua, sillä osa yleisöstä jättää takuulla uusimatta kalliin pääsylippunsa.
Kumous kysyy kärsivällisyyttä
Sankarissa kiihkeän Castron vaitelias suojatti murtautuu etulinjaan myös julkisuuden henkilönä, mutta muotokuvaksi tempoilevasta aikasahailusta ei vielä ole.
Keskittyneemmän Kapinallisen alussa hän perustelee vetäytymistään Kuuban johdosta komendantille osoittamassaan kirjeessä ennen palaamistaan kapinakentille. Väärennetyllä passilla matkaava valeasuinen soturi pujahtaa viranomaistarkastuksen läpi Boliviaan.
Aseellisten yhteenottojen väliin jäävä odottelu vie leijonanosan elokuvan kestosta realismin edellyttämällä tavalla. Leirielämällä ei ole tarjottavanaan kuin kuolemaa, kipua ja nälkää, kuten joukkojaan komentava viilipytty asian churchillmäisesti muotoilee.
Erimielisyydet nostavat päätään myös kapinallisissa, mutta Erneston maltti on pitkään valttia. Amerikkalaisten imperialistiselta valtapeliltä ei historiaa kunnioittava naturalismi voi sulkea silmiään, mutta kannanmuodostuksessa teos pääsee piiloutumaan dokumentaarisen kerrontansa taakse.
Metsän suojissa kohde on katseilta piilossa ja valmiina riisumaan myyttinsä, mutta tosielämän henkilökuvaus tarvitsee muutakin. Elämäkerran tulisi mieluummin poistaa kuin alleviivata avoimia kysymyksiään.
Mikä yksilön ainoan hengen vaaraan asettavassa aseellisessa kumoustoiminnassa kiehtoi keskiluokkaisessa perheessä varttunutta, Hippokrateen velvoittavan valan kaiketi vannonutta argentiinalaista lääkärimiestä? Miksi jo kertaalleen saavutetut poliittiset vaikutuskanavat eivät riittäneet?
Kyseenalaisia kärjistyksiä välttelevillä yleisaatteellisilla vastauksilla elokuva sisäistää tuskin ollenkaan tehtävänsä tärkeydestä vakuuttuneen kohteensa henkilöpsykologiaa.
Tyylirikko dokumentarismissa
Yhdysvaltalainen Steven Soderbergh leikkaa Ernesto Guevarasta siivun ankaraa eettistä koodistoa noudattavaa sotilasjohtajaa. Sillä ohjaaja ehkä tavoittaa jotakin kohteensa mielen laadusta, mutta kuvailua karttava muotokuva ei päästä tarinan lähteelle.
Jotenkin syrjästä seurailu voisi vielä menetellä, mutta siinä tapauksessa dokumentaarista ilmaisua ei sovi särkeä ainoallakaan puolueellisuuden paljastavalla puheenvuorolla.
Kohteen alati pahenevat astmakohtaukset ennakoivat vielä puhuttelevasti vangitsemisen hetkellä kohteesta välittyvää nurkkaan ajetun eläimen paniikkia, mutta silti teos huipentuu kuolemaa silmiin katsovaan marttyyrikuolemaan – ohjaajan omaan painotukseen.
Hankkeen veturina pitkään huhkinut, mutta projektista lopulta kokonaan vetäytynyt Terrence Malick tuntuu jättäneen joihinkin yksittäisiin luontoasetelmiin häivähdyksiä siitä, millainen hänen mietteliäs tulkintansa olisi voinut olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti