Ohjaus: Jacques Perrin, Jacques Cluzaud ja Michel Debats
★★★☆☆
Ranskalaisin voimin neljän vuoden ajan ympäri maailmaa kuvattu luontodokumenttiSiivekäs muutto (2001) turvautuu hetkittäin englantia murtaen lausuvaan kertojaan ja hieman halpamaisen orkestraaliseen taustamusiikkiin.
Ne auttavat ymmärtämään, kuinka vailla ihmiskasvoja valmistettu teos onnistui pääsemään ehdolle Oscar-palkintoon dokumenttielokuvien sarjassa. Teoksesta puuttuu tämäntyylisille eläinihailuille ominainen vaiva, pyrkimys luontokappaleiden inhimillistämiseen, mikä yleensä saa aikuiskatsojan vaivaantuneeksi.
Ohjaajat Jacques Perrin, Jacques Cluzaud ja Michel Debats lähestyvät aihettaan kohteidensa kautta eivätkä lähde muotoilemaan aiheesta sellaista tarinaa, jota se ei jo itsessään ole. Toisin sanoen teos ei vääristä tai mystifioi luontokappaleita eikä projisoi niihin ihmislapsen tunteita.
Sen ensimmäisen kelan aikana muuttolinnut tekevät lähtöä pohjoiseen. Ryhmärituaalit ja omalaatuinen yhteishenki tulevat huomioduiksi. Matkaan päästyään myös kamera leijailee lintujen mukana taivaalla ihmeellisillä tavoilla. Voi taas hämmästellä sitä tekniikkaa, jolla luontodokumentteja tehdään.
Lapsenmielisimmät näkevät silti sielunsa silmin peukaloisen eli Nils Holgerssonin siivekkään selässä.
Perillä matkalaisia odottavat pariutumisen mukanaan tuomat haasteet. Pienokaisista kaikki eivät selviä, ja saalista väijyvä petolintu tekee tuhoaan. Toisaalta linnut suorittavat näyttäviä syöksyjä arktiseen mereen kaloja suuhunsa kaapatakseen.
Syksyllä ruoka lähenee loppuaan ja osoitteeksi on otettava etelä. Taas jonkun on luovuttava hengestään; ihminen aseineen odottaa saalistaan.
Elokuvan ilmaisu venyy satelliittikuvista lähelle mikroskooppista hyönteisperspektiiviä. Lähes sanomattakin on selvää, että elokuva on tehty valkokangasta varten eikä voi olla menettämättä televisioruudulla tehojaan. Korkeuksissa vuorenhuiputkin ovat etäisiä pisteitä maan kamaralla.
Kaikkein tärkeimmän tehtävänsä dokumentti näinkin silti täyttää. Se herättää kunnioitusta luonnon moninaista kauneutta kohtaan, ja on loistava valinta myös kouluopetukseen.
Ne auttavat ymmärtämään, kuinka vailla ihmiskasvoja valmistettu teos onnistui pääsemään ehdolle Oscar-palkintoon dokumenttielokuvien sarjassa. Teoksesta puuttuu tämäntyylisille eläinihailuille ominainen vaiva, pyrkimys luontokappaleiden inhimillistämiseen, mikä yleensä saa aikuiskatsojan vaivaantuneeksi.
Ohjaajat Jacques Perrin, Jacques Cluzaud ja Michel Debats lähestyvät aihettaan kohteidensa kautta eivätkä lähde muotoilemaan aiheesta sellaista tarinaa, jota se ei jo itsessään ole. Toisin sanoen teos ei vääristä tai mystifioi luontokappaleita eikä projisoi niihin ihmislapsen tunteita.
Sen ensimmäisen kelan aikana muuttolinnut tekevät lähtöä pohjoiseen. Ryhmärituaalit ja omalaatuinen yhteishenki tulevat huomioduiksi. Matkaan päästyään myös kamera leijailee lintujen mukana taivaalla ihmeellisillä tavoilla. Voi taas hämmästellä sitä tekniikkaa, jolla luontodokumentteja tehdään.
Lapsenmielisimmät näkevät silti sielunsa silmin peukaloisen eli Nils Holgerssonin siivekkään selässä.
Perillä matkalaisia odottavat pariutumisen mukanaan tuomat haasteet. Pienokaisista kaikki eivät selviä, ja saalista väijyvä petolintu tekee tuhoaan. Toisaalta linnut suorittavat näyttäviä syöksyjä arktiseen mereen kaloja suuhunsa kaapatakseen.
Syksyllä ruoka lähenee loppuaan ja osoitteeksi on otettava etelä. Taas jonkun on luovuttava hengestään; ihminen aseineen odottaa saalistaan.
Elokuvan ilmaisu venyy satelliittikuvista lähelle mikroskooppista hyönteisperspektiiviä. Lähes sanomattakin on selvää, että elokuva on tehty valkokangasta varten eikä voi olla menettämättä televisioruudulla tehojaan. Korkeuksissa vuorenhuiputkin ovat etäisiä pisteitä maan kamaralla.
Kaikkein tärkeimmän tehtävänsä dokumentti näinkin silti täyttää. Se herättää kunnioitusta luonnon moninaista kauneutta kohtaan, ja on loistava valinta myös kouluopetukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti