Kosto (2009)

Ohjaus: Susanne Bier

★★★☆☆

Dogma-villityksen aallonharjalla eurooppalaisen elokuvataiteen polttopisteeseen toviksi nousseista tanskalaisradikaaleista moni sittemmin ummisti silmänsä velvoittavalta ammattietiikalta ja rahakkaiden jenkkihoukutusten sudenkuopilta. Vain Lars von Trier ryhtyi heti Idioottien (1998) jälkeen polemisoimaan amerikkalaisten oikeuskäsitystä ja arvomaailmaa syvältä kouraisevissa marttyyriteoksissaan (Dancer in the Dark, Dogville, Manderlay).

Muun muassa ohjaaja Thomas Vinterberg (Juhlat, 1998) ja Susanne Bier (Rakastan sinua ikuisesti, 2001) siirtyivät länteen, mutta kolhittuaan siellä mainettaan palasivat vähin äänin kotimaahansa. Kummankin maitojuna johti uuteen menestykseen; Vinterbergin Submarino (2010) valittiin juuri Pohjoismaisen elokuvapalkinnon saajaksi ja Bierin Kosto (2009) viime vuonna Tanskan Oscar-ehdokkaaksi.

Jälkimmäisessä Bier jatkaa yhteistyötään kyvykkään käsikirjoittajan Anders Thomas Jensenin kanssa. Traagiset tapahtumat sitovat taas yhteen kahden perheen kohtalot kuten heidän onnistuneimmassakin melodraamassaan, mutta tällä kertaa intiimi sielunpeilaus haluaa laajeta kansainväliset mittasuhteet saavaksi analyysiksi väkivaltaan johtavista vaikuttimista, joiden syövereihin kuka tahansa saattaa tahtomattaankin kietoutua. Näiltä ulottuvuuksiltaan elokuva liikkuu lähellä maaperää, jota esimerkiksi Michael Haneke ja Gaspar Noé ovat hyytävissä teoksissaan möyhineet.

Etäisiä isiä ja yksinäisiä poikia

Kahden mantereen väliä sahaavan tarinan osoittelevampi puolisko sijoittuu afrikkalaiselle pakolaisleirille, missä työskentelevä lääkäri Anton haluaa humanistina auttaa heimosotien uhreiksi joutuneita köyhiä, joiden on vaikea auttaa itseään. Hyvin eivät ole asiat kotonakaan, missä koulukiusattu poikansa Elias asuu yhdessä äitinsä kanssa ja joutuu jatkuvasti häirikköjen ahdistelemaksi. Enemmän sattuman kuin valinnan seurauksena hän saa ystävän kouluun uutena oppilaana saapuneesta Christianista, jonka äiti on vastikään kuollut syöpään ja liikemiesisä hukuttaa surunsa kiireiseen työhön maailmalla.

Yksinäisten poikien isät osoittautuvat etenkin Christianin silmissä vastuuta pakeneviksi hurskastelijoiksi ja antavat tälle pontta kyseenalaistaa vanhempien opit ja ryhtyä kamppailuun, johon kaveruksista kummallakaan ei olisi varaa. Heikompi Elias ei oikein uskalla sanoa vastaankaan.

Bier ja Jensen sitovat naturalistisen tarinansa täyteen tiukkoja umpisolmuja, jotka näennäisen houkuttelevasti näyttäisivät aukeavan vain painamalla kovan kovaa vastaan. Yhdessä erityisen epämiellyttävää uhkaa sisältävässä jaksossa isä haluaa näyttää pojille, ettei pelkää lihaksillaan pullistelevaa öykkäriä, vaan pystyy kohtaamaan hänet väkivaltaan kuitenkaan turvautumatta. Silti houkutus langeta tai ainakin sallia se vaanii jokaista haukan tavoin.

Kuinka arjen sadismi kiehahtaa yli

Elokuva etsii vastausta ajankohtaisiin kysymyksiin. Kuinka arjen sadismi uhkaa kiehahtaa yli äyräiden ja vetää osalliset vaaralliseen virtaansa? Entä täytyykö vääryys aina oikaista väärällä, jos instituutiot eivät kykene huolehtimaan jäsentensä turvallisuudesta? Näistä voi kukin viitseliäisyytensä mukaan vetää yhteenvetoja koulukiusaamisesta perheiden ja katujen väkivallan kautta aina poliittiseen terrorismiin.

Toisinaan Bier vaikuttaa hiukan naivilta vertaillessaan kehitysmaiden kurjuutta rikkaan pohjoisen idealismia henkiviin moralisointeihin, joita banaali taustamusiikki kuljettaa alussa huolestuttavan lähelle tyhjänpäiväisiä maisemamaalailuja ja imeliä hidasteluja. Odotetusti laupias auttaja joutuu lopulta huomaamaan, ettei voi ikuisesti säilyä ulkopuolisena katkerina kärsivien ihmisten hädässä, jolle he huutavat hyvitystä.

Kotona Tanskassa kerronta asettuu konstailemattomiin uomiinsa luontevammin. Ihmisen kokoisissa asioissa se pakottaa itse kunkin ottamaan kantaa oikeutetun koston hyväksyttävyyteen.

Mikä Susanne Bieristä tekee kiinnostavan ohjaajan on myös se, ettei hän ole sukupuolestaan huolimatta profiloitunut lainkaan sentimentaalisten naisfilmien tulkiksi monen ohjaajasisarensa tavoin, vaan melkeinpä parhaimmat suoritukset hän repii irti karheilta miesnäyttelijöiltään, joista ruotsalainen Mikael Pernsbrandt taitaa olla elämänsä roolissa. Arkiset hahmot vakuuttavat muutenkin aitoudellaan ja kantavat elokuvaa tarinan suvantovaiheiden yli.