Ohjaus: Andrea Arnold
★★★☆☆
Klassikkokirjojen filmisovituksissa tyydytään usein liian helppoihin ratkaisuihin, lyhyesti sanottuna opusten mekaanisiin kuvituksiin. Emily Brontën ainoan romaanin tulkitsijoista brittiohjaaja Andrea Arnold rohkaistuu kaikkein naturalistisimpaan näkökulmaan. Häivyttäessään aikaa ja paikkaa kohtalokkaiden tapahtumien yltä, jotka kertovat Heatcliffin ja Catherinen tuhoon tuomitusta rakkaudesta, korostuu horisonttiin piirtyvä jylhä maisema, ankara luonto: sade, muta, lika ja kylmä.
Näin elokuva erottuu heittämällä William Wylerin romantiikasta (1939), Luis Buñuelin katolilaisuudesta (1954) ja Peter Kosminskyn kirja-uskollisimmasta versiosta (1992).
Sosiaaliselle realismille uraansa rakentanut viisikymppinen Arnold aloitti näyttelijänä ja siirtyi kameran taakse vasta 2000-luvun alkupuoliskolla. Nousu käynnistyi Oscar-palkitusta lyhyetelokuvasta. Tässäkin lehdessä arvioidut työväenluokkaiset arkidraamat Red Road (2006) ja Fish Tank (2009) olivat puolestaan kiiteltyjä arvostelumenestyksiä festivaaleilla. Humiseva harju (2011) jatkaa sarjaa Venetsian elokuvajuhlilta pokatulla kuvauspystillä.
Tunnustus on ehdottoman ansaittu. Käsivarailmaisu korostaa tunteiden jyrkkyyttä, persoonien kulmikkuutta ja kohtalonyhteyden voimakkuutta erinomaisen pitävällä tavalla, joka mahdollistaa myös dialogin karsimisen minimiin ja autenttisuutta ujeltavat ääniratkaisut. Elokuva haisee, maistaa ja tunnustelee primitiivisen aistivoimaisena.
Tumma ottopoika
Tarina avautuu aikuisen Heatcliffin epätoivoisena tragediana ja yhtenä suurena takaumana. Siellä tumma nuorukainen pelastetaan kadulta syrjäisen kolkkoon torppaan elannostaan taistelevan perheen ottolapseksi, mutta Jumalaa pelkäävällä seudulla vaiteliaana pälyilevä muukalainen on outolintu ja isän biologisen pojan silmätikku.
Liki selittämätön yhteys sisarpuoleen kestää ivan ja pilkan, huudon ja väkivallankin, muttei enää seinän läpi kuultua väärää sanaa. Poika pakenee matkoihinsa ja tyttö päätyy järkiavioliittoon. Vasta varttuneina he tapaavat uudelleen humisevalla harjulla, tilinteon alttarilla.
Mielentilana myrsky
Alkuperäisteoksessa tarina jatkuu toisessakin sukupolvessa, mutta elokuva säilyttää paremmin armottomuutensa ilman sitä. Silti teoksen toinen puolisko ei täysin tyydyttävästi pura alun väreilevää, vielä muotojaan hakevaa intohimoa. Heatcliffin vauraus ja tavoista huokuva koulutus eivät lainkaan pehmennä hänen jurouttaan ja kostolle ripustautunutta uhmakkuuttaan, Catherinen uhraus jää puolestaan miehen näkökulman varjoon eikä oikein saa selitystään. Myös olennaisen selittävää jännitettä motivoinnin ongelmat haalistavat.
Ihonvärin ja luokan kysymykset piirtyvät silti raa'an julmina pintaan mustan tulokkaan väheksynnässä, sillä vaistonvaraiset vietit eivät voi niitä käsittää. Alkukantaisuuttamme kaikissa töissään käsittelevä ohjaaja haluaa nytkin kuvata järjen loogiset esteet ylittävää janoa, jonka täyttymättömyys ajaa osalliset kohti umpikujaa. Ilman perinteisen romanssin häivää näkemys on tietysti synkkä ja kurja eikä jokaisen mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti