Ilmiantaja! (2009)

Ohjaus: Steven Soderbergh

★★☆☆☆

Tuotteliaan formalistin Steven Soderberghin kolmen käytännön saneleman, mutta toisiaan täydentävän lohkon näennäisen ristiriitainen tuotantomalli käsittää näsäviisaita marginaalihalpiksia, leivälle lyöviä hupijuttuja ja vakavalla naamalla jäykisteltyjä aatedraamoja. Niitä vuoron perään kuvaamalla Soderbergh on selättänyt systeemin ja hankkinut aseman, jossa hän sanelee itse ehtonsa tekemisilleen.

Ensimmäisillä ohjaaja vetoaa hänen läpimurtoteostaan Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989) muisteleviin elokuvahulluihin, toisilla massayleisöön ja kolmansilla Hollywoodin palkinnoista päättävään humanistiseen liberaalisiipeen. Projektien osumatarkkuuteen toivoisi parannusta, vaikkei laskelmointi olekaan tuomittavaa.

Vetävä tapaus

Useimmat oikeisiin ihmisiin tai tapahtumiin pohjautuvat elokuvat ovat tylsiä tapauksia, koska ne rakentuvat melodraaman lakeja myötäileville rekonstruoinneille ja sankaruutta pönkittäville ihanteille, kuten Erin Brockovich (2000).

Niinikään, mutta harvinaisen kiinnostavaan tositapaukseen perustuva Ilmiantaja! (2009) on toista maata, sillä se todistaa taas kerran, kuinka todellisuus on tarua ihmeellisempää kertoessaan hiukan samankaltaisesta läpeensä narsistisesta vilppiveikosta kuin Soderberghin tuottamaGeorge Clooneyn esikoisohjaus Salaisen agentin tunnustuksia (2002). 

Toisaalta maatalousjätti ADM:n palveluksessa työskennelleen Mark Whitacren jutussa on yhtäläisyyksiä kansakunnan tilaa valottaneeseen Robert Redfordin moraalitarinaan Quiz Show – tupla ja kuitti (1994), sillä sen tavoin yksilötarinasta pingoitetaan johtolankoja lähihistorian amerikkalaishuiputuksiin.

Ilmiantaja! ei kuitenkaan sijoitu suoraan millekään alussa mainitsemalleni ohjaajan suosimalle viihteen sektorille eikä se julista viestiä tai kiillota kenenkään kilpeä kohtuuttomasti. Teoksen huomioitavin piirre liittyy kaikkitietävän kertojan poissaoloon, joten lähes jokaisessa kohtauksessa esiintyvää Matt Damonia tarkkailemalla ei valppainkaan katsoja pysty tekemään avartavia päätelmiä tapahtumien luonteesta.

Metodin varjopuolena elokuva tuntuu letkeästä ääniraidastaan huolimatta raskaalta ja paikallaan polkevalta eikä Soderbergh ole satiirikkona yhtään syvällisempi kuin saarnamiehenäkään.

Maissibisneksen varjopuoli 

Elokuvassa päähenkilö on ylikansallisen yrityksen johtopaikoille nuorena edennyt urakiituri, joka peitelläkseen vastuusektorinsa huonoa tulosta tekaisee tiedon yritysvakoilusta, mutta FBI:n tullessa tapausta selvittämään tarjoutuukin itse paljastamaan viranomaisille firman pamppujen vuosia harjoittaman sumutuksen.

Sana ei riitä todisteeksi, joten miekkonen keksii hankkia salakameroilla oikeudessa pitävää aineistoa hintakartelleista mieltäessään itsensä moraalin portinvartijaksi. Todellisuudessa heppu on häikäilemätön oman edun tavoittelija.

Kun maanisdepressiivisen potilaan mielen vääristymiin lopulta päästään käsiksi, huomaavat sekä yleisö että henkilöt yksi kerrallaan tulleensa perinpohjaisesti linssiin viilatuiksi.

Laki, oikeus ja kohtuus

Koska systeemi on joka tapauksessa valheilla, petetyillä lupauksilla, merkityksettömillä sopimuksilla ja aistiharhoilla kauttaaltaan kyllästetty, Soderbergh antaa kroonisen kähveltäjän kysyä, voiko lakia olla ilman oikeutta ja kohtuutta. Itsekeskeisen sairastapauksen tuomitseminen ansionsa mukaan on yksi asia, miljardien voitot laittomasti asiakkaiden kukkaroista käärineiden ahneiden öykkärijohtajien toinen.

Viiston huumorin ohjaaja virittää alavireiseksi ilmeisesti välttääkseen ihannoivaa kuvaa persoonallisuushäiriöisestä päähenkilöstään. Miehen luonteesta jää perheen sivuun sysäämisen vaikutuksesta varmaankin jotakin olennaisen tärkeää tavoittamatta, jotta kokonaisuutta voisi pitää loogisesti paikkansapitävänä ja tyydyttävänä.