Ohjaus: Arto Halonen
★★☆☆☆
Ennen kuolemaansa suomenkielisen rock-musiikin suuri yksinäinen ja outolintu Pekka Streng (1948-75) ehti julkaista ainoastaan kaksi levyllistä lauluja, joiden kulttuurihistoriallinen merkitys kotimaisen progressiivisen rockin synnyssä tunnustetaan nykyisin laajalti.
26-vuotiaana nukkuneen nuorukaisen albumit Magneettimiehen kuolema (1970) ja Kesämaa (1972) eivät olleet listamenestyksiä ajassaan, mutta ne lukeutuvat myyttiset mitat sittemmin saaneisiin marginaaliteoksiin.
Niiden legendaa kasvattaa Myrskylästä maailmalle matkanneen muusikon varhainen vaikeneminen, jota jälkipolvet eivät ole päässeet murtamaan kuin yhdellä ainoalla postuumisti ilmestyneellä haastattelulla, joka julkaistiin Soundi-lehdessä.
Tilausta Magneettimiehelle (2009) luulisi olevan, sillä alkuvuonna Strengin demonauhoitteiden pohjalta julkaistiin hänen kolmas levynsä Unen maa (2009). Silti jopa hänen ulkonäkönsä lienee monelle tuntematon, sillä lauluntekijästä otettiin vain yksi virallinen kuva hänen levytysuransa ajalta.
Kritiikeissäni olen usein toistanut ajatusta, että elokuvantekijän palvova suhde kohteeseensa on huono lähtökohta musiikkidokumentille, koska se on totta.
Maamme kansainvälisesti menestyneimpiin dokumentaristeihin kuuluva helsinkiläinen Arto Halonen väistää asetelman pahimmat karikot nähdäkseni kahdella tavalla. Ensinnäkään hän ei pääse juttusille kohteensa kanssa, jolloin hän ei joudu houkutukseen mielistellä kuvattavaa. Toiseksi hän tunnustaa rehellisesti Strengin musiikin merkityksen hänelle itselleen, muttei lähde väittämään sen perusteella mitään sellaista, johon kukaan muu ei voisi yhtyä.
Haaste on siinä, kuinka rakentaa muotokuva huonosti tunnetusta kohteesta, josta ei ole ammentaa dokumenttien peruskauraa: eläviä konserttitaltiointeja, haastattelukeloja, ristiriitaisia uutisjuttuja ja kaupunkitaruja.
Sadunomaista mystiikkaa
Pekka Strengin lapsuutta keritään auki parilla hauskalla anekdootilla. Yllättävin kertoo rimppakinttuisen musikantin hyppäämästä seivästuloksesta 360, joka on kestänyt hyvin aikaa. Vaikka Streng ehti kouluttautua nuoriso-ohjaajaksi, opiskella journalismia, näytellä teatterissa ja Risto Jarvan elokuvassa sekä tehdä kokeellisia kuunnelmia radioon, musiikista muodostui taiteessaan tinkimättömän nuoren miehen elämänlanka.
Erityisen Strengin tuotannosta tekee ainakin se, että hän sai jo varusmiesaikanaan tietää sairastavansa pahanlaatuista syöpää ja tiesi koko levytysuransa ajan kuolevansa nuorena. Halonen on häkeltynyt siitä, ettei Streng katkeroitunut kohtalostaan, vaan säilytti luomisvireensä.
Arkiseen lapsiperheen elämään vaikutus saattoi olla toinen, sillä huumeet eivät olleet Strengille vieraita ja avioliitto kariutui. Olivatko nämä synkän sairauden seurauksia? Haastateltavat ovat sukulaisia, ystäviä ja faneja, mikä on saattanut rajoittaa ohjaajan liikkumavaraa negatiivisen asteikolla, sillä kenelläkään ei ole poikkipuolista sanottavaa.
Lyriikoissaan ja teksteissään Streng liikuskeli etenkin toisella levyllään sadun ja mystiikan maailmoissa paljastaen niissä enemmän itsestään kuin heti ensi silmäyksellä näyttää. Ääneltään osuvan muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirrannostaminen niitä kertoja-Strengiksi lausumaan on toimiva ratkaisu ja tarjoaa selkärangan meditatiiviselle lähestymistavalle.
Puhuvat päät tahtoisivat silti käydä toivottoman tylsiksi, ellei Halosen kamera hakisi luonnon kauneudesta ja kaupunkimaiseman lohduttomuudesta visuaalista yhtymäkohtaa tuomitun teksteille hetkittäin onnistuneesti.
Jossakin tuhannesti toistetun ja kiusallisen välimaastossa ovat puolestaan sinänsä vilpittömät kohtaukset, joissa Halonen itse astuu linssin takaa esiin puhumaan kohteestaan. Yhdessä kohtaa hän tuijottaa vaiti vetisin silmin iäisyyteen, toisessa kapuaa liikkuvan junan katolle tuntemaan hiuksia hulmuttavan kesätuulen.
Tunnustusta, ei tragiikkaa
Magneettimies on miellyttävän pieni, joskin myös vähään tyytyvä tunnustus traagisesti menehtyneelle muusikolle, jolle ei kerjätä sääliä. Oman tien kulkijaa ja toisenlaisen todellisuuden etsijää halutaan muistaa hänen lyhyestä luomiskaudestaan sekä kaupallista karnevalismia kaihtavana esikuvana. Makuasiaksi Strengistä jää se, avaako hän mieluummin portteja kuin sulkee sisäänsä.
Monisyisiä kansainvälisiä aiheita seurannut Arto Halonen vaihtaa tietyssä mielessä vapaalle ja rakentaa yksinkertaisista aineksista kohteeltaan näyttävän kokonaisuuden. Kapitalismiksi kutsutun karusellin kiivaassa rytmissä sekä Streng että Magneettimies tarjoavat virkistävän vaihtoehdon.
26-vuotiaana nukkuneen nuorukaisen albumit Magneettimiehen kuolema (1970) ja Kesämaa (1972) eivät olleet listamenestyksiä ajassaan, mutta ne lukeutuvat myyttiset mitat sittemmin saaneisiin marginaaliteoksiin.
Niiden legendaa kasvattaa Myrskylästä maailmalle matkanneen muusikon varhainen vaikeneminen, jota jälkipolvet eivät ole päässeet murtamaan kuin yhdellä ainoalla postuumisti ilmestyneellä haastattelulla, joka julkaistiin Soundi-lehdessä.
Tilausta Magneettimiehelle (2009) luulisi olevan, sillä alkuvuonna Strengin demonauhoitteiden pohjalta julkaistiin hänen kolmas levynsä Unen maa (2009). Silti jopa hänen ulkonäkönsä lienee monelle tuntematon, sillä lauluntekijästä otettiin vain yksi virallinen kuva hänen levytysuransa ajalta.
Kritiikeissäni olen usein toistanut ajatusta, että elokuvantekijän palvova suhde kohteeseensa on huono lähtökohta musiikkidokumentille, koska se on totta.
Maamme kansainvälisesti menestyneimpiin dokumentaristeihin kuuluva helsinkiläinen Arto Halonen väistää asetelman pahimmat karikot nähdäkseni kahdella tavalla. Ensinnäkään hän ei pääse juttusille kohteensa kanssa, jolloin hän ei joudu houkutukseen mielistellä kuvattavaa. Toiseksi hän tunnustaa rehellisesti Strengin musiikin merkityksen hänelle itselleen, muttei lähde väittämään sen perusteella mitään sellaista, johon kukaan muu ei voisi yhtyä.
Haaste on siinä, kuinka rakentaa muotokuva huonosti tunnetusta kohteesta, josta ei ole ammentaa dokumenttien peruskauraa: eläviä konserttitaltiointeja, haastattelukeloja, ristiriitaisia uutisjuttuja ja kaupunkitaruja.
Sadunomaista mystiikkaa
Pekka Strengin lapsuutta keritään auki parilla hauskalla anekdootilla. Yllättävin kertoo rimppakinttuisen musikantin hyppäämästä seivästuloksesta 360, joka on kestänyt hyvin aikaa. Vaikka Streng ehti kouluttautua nuoriso-ohjaajaksi, opiskella journalismia, näytellä teatterissa ja Risto Jarvan elokuvassa sekä tehdä kokeellisia kuunnelmia radioon, musiikista muodostui taiteessaan tinkimättömän nuoren miehen elämänlanka.
Erityisen Strengin tuotannosta tekee ainakin se, että hän sai jo varusmiesaikanaan tietää sairastavansa pahanlaatuista syöpää ja tiesi koko levytysuransa ajan kuolevansa nuorena. Halonen on häkeltynyt siitä, ettei Streng katkeroitunut kohtalostaan, vaan säilytti luomisvireensä.
Arkiseen lapsiperheen elämään vaikutus saattoi olla toinen, sillä huumeet eivät olleet Strengille vieraita ja avioliitto kariutui. Olivatko nämä synkän sairauden seurauksia? Haastateltavat ovat sukulaisia, ystäviä ja faneja, mikä on saattanut rajoittaa ohjaajan liikkumavaraa negatiivisen asteikolla, sillä kenelläkään ei ole poikkipuolista sanottavaa.
Lyriikoissaan ja teksteissään Streng liikuskeli etenkin toisella levyllään sadun ja mystiikan maailmoissa paljastaen niissä enemmän itsestään kuin heti ensi silmäyksellä näyttää. Ääneltään osuvan muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirrannostaminen niitä kertoja-Strengiksi lausumaan on toimiva ratkaisu ja tarjoaa selkärangan meditatiiviselle lähestymistavalle.
Puhuvat päät tahtoisivat silti käydä toivottoman tylsiksi, ellei Halosen kamera hakisi luonnon kauneudesta ja kaupunkimaiseman lohduttomuudesta visuaalista yhtymäkohtaa tuomitun teksteille hetkittäin onnistuneesti.
Jossakin tuhannesti toistetun ja kiusallisen välimaastossa ovat puolestaan sinänsä vilpittömät kohtaukset, joissa Halonen itse astuu linssin takaa esiin puhumaan kohteestaan. Yhdessä kohtaa hän tuijottaa vaiti vetisin silmin iäisyyteen, toisessa kapuaa liikkuvan junan katolle tuntemaan hiuksia hulmuttavan kesätuulen.
Tunnustusta, ei tragiikkaa
Magneettimies on miellyttävän pieni, joskin myös vähään tyytyvä tunnustus traagisesti menehtyneelle muusikolle, jolle ei kerjätä sääliä. Oman tien kulkijaa ja toisenlaisen todellisuuden etsijää halutaan muistaa hänen lyhyestä luomiskaudestaan sekä kaupallista karnevalismia kaihtavana esikuvana. Makuasiaksi Strengistä jää se, avaako hän mieluummin portteja kuin sulkee sisäänsä.
Monisyisiä kansainvälisiä aiheita seurannut Arto Halonen vaihtaa tietyssä mielessä vapaalle ja rakentaa yksinkertaisista aineksista kohteeltaan näyttävän kokonaisuuden. Kapitalismiksi kutsutun karusellin kiivaassa rytmissä sekä Streng että Magneettimies tarjoavat virkistävän vaihtoehdon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti