Ohjaus: Lukas Moodysson
★★★☆☆
Lukas Moodysson karisteli harteiltaan häneen iskostettuja odotuksia uuden ruotsalaisen elokuvan mannekiinista jo vuosia sitten hylkäämällä tyystin kaupallisen näytelmäelokuvan konventiot.
Etenkin pornografisoitunutta mediajulkisuutta sen metodeilla ryöpyttävä inhorealistinen Reikä sydämessäni (2004), joka vielä meilläkin kelpuutettiin teatteriohjelmistoon, kynsi niin syvällä panovideoita olohuoneessaan tehtailevien epätoivoisessa saastassa, ettei häntä enää tunnistanut toivoa pienen ruotsalaiskaupungin lesbotytöille jakaneen Fucking Åmålin (1998) suitsutetuksi menestysohjaajaksi.
Vasta kansainvälisillä tähtinäyttelijöillä varusteltu englanninkielinen Mammutti (2009) palautti Moodyssonin nimen tavanomaisempaan kahvipöytäkeskusteluun.
Tyttöbändi vai tyttöjen bändi
Kristityn kasvissyöjän ja feministin saarnat vaikuttavatkin joskus poliittisuudessaan niin hyökkääviltä, että varsinainen taide on hukkua niiden alle. Ainakin alleviivaaviin julistuksiin tympääntyneet tervehtivät ilolla ohjaajan uutta nuorisoelokuvaa, jota ei ole syyttä ehdittu vertaamaan hänen läpimurtoonsa.
Muutaman kouluyhteisönsä massasta erottuvan tytön vuotta kuvaava pieni elokuva ei ehkä käsittele suuria teemoja syvällisesti mutta on lämmin ja sympaattinen sekä tavoitteensa mittainen.
Elokuvan simppeli juoni 13-vuotiaiden ystävysten puoliksi kurillaan poikia ärsyttääkseen perustamasta bändistä käsittelee murkkuikäisten kapinallisuutta ja sivullisten yhteenkuuluvuutta. Päähenkilöt Bobo ja Klara ovat 1980-luvun alkuun sijoittuvassa tarinassa valloille päässyttä diskoaaltoa inhoavia punkkareita, jotka ovat leikanneet hiuksensa ja muovanneet tyylinsä.
Saippualla tukan saa pystyyn kuten vanhemmilla esikuvilla, mutta kumpikaan ei osaa soittaa ensimmäistäkään instrumenttia.
Myötätuntoista huumoria, ei heristelyä
Tällä kertaa Moodysson on liikkeellä positiivisella asenteella. Ehkä liiankin, sillä esimerkiksi kiusaamista hänen elokuvansa tuskin edes sivuaa, vaikka nuoret sankarit ovat outolintuja ja luulisi myös silmätikkuja.
Yhtyeen kasvaminen kolmijäseniseksikin tapahtuu kuin sadusta, kun ylemmän luokan uskovainen tyttö houkutellaan mukaan punkin suoraan sanomaan. Vain vastakkainen sukupuoli koettelee toverusten keskinäistä solidaarisuutta.
Onneksi ohjaaja ei ole maailman epäkohtien katkeruutta puituaan menettänyt uskoaan ainakaan nuoreen sukupolveen, jonka tärkeää kasvuvaihetta tarkastellaan myötätuntoisen humoristisesti ja ymmärtäväisesti kohteitten itsensä ehdoilla. Keski-ikäistyneeltä ja perheellistyneeltä Moodyssonilta puuttuvat etenkin meikäläisiä nuortenfilmejä vaivaavat setämäiset heristelyt, mikä jo sinänsä tekee elokuvasta monin tavoin kehuttavan.
Voi olla, ettei kaupunkimiljöö ole sosiaaliselta ilmapiiriltään niin rajoittunut ja ahdistavakin kuin verrokkinsa Åmål, koska sanavalmiit tukholmalaisnuoret näkevät mahdollisuutensa. Hiukan surullisten ja hassujen aikuisten selän takaa pilkottaa jossain se jännittävä tulevaisuus, jonne he ovat jo matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti