Veden peili (2012)

Ohjaus: Rax Rinnekangas

★☆☆☆☆

Poikkitaiteellisia rajoja rikkoneen ohjaaja, kirjailija ja valokuvaaja Rax Rinnekankaan viime vuonna ilmestynyt esikoispitkä Matka Edeniin (2011) on harvinainen ilmestys rihkamalle ja ilveilyille kumartavan kotimaisen nykyfiktion seassa, sillä siinä ei ole lainkaan seksiä, väkivaltaa tai takaa-ajoja. Kaupallisia lajityyppimäärittelyjä välttelevä teos on syntynyt paljon vaativan ja kysyvän taiteen ehdoilla, ilman yleisön mielistelyn kompromisseja.

Ohjaaja pureutuu edelleen ikuisuusteemoihin synnin ja syyllisyyden tuskasta mutta myös anteeksiannon mahdollisuudesta kuin tekijä joltain toiselta aikakaudelta tai planeeltalta.

Sangen raskaassa keskittyneisyydessään Rinnekankaan harras tyyli ei ole niinkään sukua Aki Kaurismäen työläisromantiikalle kuin Pirjo Honkasalon viipyileville dokumenttielokuville Melancholian 3 huonetta (2004) ja Ito-Seitti-Kilvoittelijan päiväkirja (2010) – jos kotimaasta olisi haettava jotain vertailukohdetta.

Valokuvaaja Venetsiassa

Olen roiminut roskaviihdettä erittäin jyrkin sanankääntein ties kuinka monta vuotta, mutta jättänyt muunlaisten teosten vähäisyydessä sanomatta, ettei korkeakulttuuri ansaitse yhtään hellempää arvostelua puutteistaan. Pikemminkin kun on niin, ettei mikään putoa yhtä korkealta kuin teennäisyyteensä tukehtuva älykkötaide. Siihen ansaan on nyt langennut outolintu suomalaisohjaaja, joka ei ymmärrä, ettei elokuva ole rutikuivia teesejä tai paperinmakuisia teorioita eikä varsinkaan kirjallista ja kirjaimellista kuvallisuutta.

Näitä viljellessään Rinnekangas hukkaa koko elokuvataiteen punaisen langan, ilmaisun, jonka on oltava sellaista, ettei sitä millään muulla taiteenmuodolla voi korvata. Järjen, tunteen ja kokemuksen pyhä kolmiliitto on vain kaukainen haavekuva Rinnekankaan todellisuudelle vieraalle monologille.

Veden peili (2012) rakentuu suurelta osin Hannu-Pekka Björkmanin esittämän valokuvaajan synkälle yksinpuhelulle, jossa tämä purkaa sydäntään hiljaisena pysyttelevälle päiväkirjalleen. Venetsiaan matkannut puolijuutalainen tilittää tuntojaan edesmenneen venäläisen runoilijan Joseph Brodskyn mielikuvalle, jolle hän ryöppyävät rippinsä omistaa. Miestä painaa natseja sodassa palvelleen isänsä (Kalle Holmberg) muisto ja haamu, joka ilmestyy yksinäisen matkailijan mielen painajaisiin.

Ei hullua hurskaammaksi

Klassisen taiteen ihanne kiehtoo syvällisyyttään alleviivaavaa ohjaajaa, jonka visuaalisen kielen konkreettisuudesta puuttuu kokonaan idän mestareiden hienosyisyys ja runollisuus. Kuvan merkitys ei saisi koskaan kutistua suusanalliseen tekstiin, kuten Rinnekankaan latteuksissa. Leikkaukset toistavat Björkmanin kärsiviä kasvoja ja kaupungin kolkkoa kanavamaisemaa puuduttavan mekaanisesti, joten on turha puhuakaan mistään sävykkyydestä.

Kirjoitetun sanan ylevyys "kääntää Pietarisi jäätynyttä tuhkaa", mutta itse ilmaisussa ei ole jälkeäkään todellisuuden luontaisesta tiheydestä. Edes omia demoneitaan kuuntelevan espanjalaisen muusikon ilmestyminen valokuvaajan kohtalotoveriksi ja sielunveljeksi elokuvan puolessavälissä ei riitä nostamaan puoliuskonnollista messua haluamaansa sfääriin tähdentämään häpeästä irtautumisen ja sovituksen välttämättömyyttä.

Lopputulos on töksähtelevissä kuvajaisissaan traagisen tyhjää viisastelua, josta kukaan ei tule hullua hurskaammaksi. Tavoitteen ja sen saavuttamisen taidon railo venyy auttamattoman suureksi.