Ohjaus: Jean-François Richet
★★☆☆☆
Jacques Mesrine (1936-1979) on Ranskan versio lamakauden amerikkalaisluopiosta John Dillingeristä (1903-1934), josta Michael Mann ohjasi ristiriitaisen elokuvan Public Enemies (2009). Sekä Dillinger että Mesrine ryöstivät pankkeja, pakenivat vankiloista ja ammuskelivat heidän tielleen osuneita ihmisiä. Poliiseja pilkkanaan pitävät miehet nousivat lehtien otsikoihin uhkarohkeilla tempauksillaan. Poliittisen apparaatin pettämä kansa sai heistä (anti-)sankarinsa.
Molempien elämä päättyi lyhyeen, poliisin erikoisyksikön ansaan. Aseeton Mesrine tulitettiin veriseksi ruumiiksi keskellä Pariisin kirkasta päivää. Vasta paljon myöhemmin esiin nousivat poliittiset ja moraaliset kysymykset operaation hyväksyttävyydestä.
Jean-François Richet´n kahteen laitokseen jaetun nelituntisen teoksen ensimmäinen puolisko kulkee aikakauden katutodellisuutta kunnioittavana trillerinä, jossa Algerian sodassa kyynistynyt röyhkeä rikollinen raivaa tietään kohti alamaailman huippua.
Martin Scorseselta lainattujen psykopaattikohtausten (baaritappelu hampuusien kanssa, vaimon rääkkääminen gangsteritoverien edessä) ja lyhyen Pohjois-Amerikan kierroksen jälkeen murhaajasta tulee kotimaansa viranomaisten ongelmakimppu, josta on päästävä eroon. Hinnalla millä hyvänsä.
Richet ei peittele kohteensa mielivaltaista vaarallisuutta, mutta sortuu mielistelemään suuren yleisön makua pehmentämällä hänen imagoaan alati kyseenalaisemmalla huumorilla. Sitä riittää esimerkiksi miehen naissankarimaineesta tai hänen kasvoilleen leviävästä äimistyksestä, jonka aiheuttaa kidnapatun varakkaan papan yllättävä neuvottelutaktikointi.
Etevimmillään ohjaaja rakentaa tiheitä episodeja odotuksen jännityksestä, huonoimmillaan kerjää sääliä ja sympatiaa surmaajalle. Dramaturgisesti velttoja ja sisällölle merkityksettömiä jaksoja kasautuu etenkin toiseen puoliskoon, ja yhteiskuntakritiikki jää valeasuja kierrättävän kostyymikomiikan jalkoihin.
Vincent Cassel on toki valettu maskuliinisen mahtailun mittoihin, mutta Gerard Depardieu niljakkaana roistona on varastaa koko shown ennen äkillistä kuolemaansa, joka tulee elokuvan kannalta liian varhain.
Populistisuus on suuren budjetin hinta. Elokuva ilmoittaa jo alkuteksteissään, että kyse on vain yhdestä fiktiivisestä tulkinnasta. Oivaltavalle katsojalle tämä on itsestäänselvää.
Molempien elämä päättyi lyhyeen, poliisin erikoisyksikön ansaan. Aseeton Mesrine tulitettiin veriseksi ruumiiksi keskellä Pariisin kirkasta päivää. Vasta paljon myöhemmin esiin nousivat poliittiset ja moraaliset kysymykset operaation hyväksyttävyydestä.
Jean-François Richet´n kahteen laitokseen jaetun nelituntisen teoksen ensimmäinen puolisko kulkee aikakauden katutodellisuutta kunnioittavana trillerinä, jossa Algerian sodassa kyynistynyt röyhkeä rikollinen raivaa tietään kohti alamaailman huippua.
Martin Scorseselta lainattujen psykopaattikohtausten (baaritappelu hampuusien kanssa, vaimon rääkkääminen gangsteritoverien edessä) ja lyhyen Pohjois-Amerikan kierroksen jälkeen murhaajasta tulee kotimaansa viranomaisten ongelmakimppu, josta on päästävä eroon. Hinnalla millä hyvänsä.
Richet ei peittele kohteensa mielivaltaista vaarallisuutta, mutta sortuu mielistelemään suuren yleisön makua pehmentämällä hänen imagoaan alati kyseenalaisemmalla huumorilla. Sitä riittää esimerkiksi miehen naissankarimaineesta tai hänen kasvoilleen leviävästä äimistyksestä, jonka aiheuttaa kidnapatun varakkaan papan yllättävä neuvottelutaktikointi.
Etevimmillään ohjaaja rakentaa tiheitä episodeja odotuksen jännityksestä, huonoimmillaan kerjää sääliä ja sympatiaa surmaajalle. Dramaturgisesti velttoja ja sisällölle merkityksettömiä jaksoja kasautuu etenkin toiseen puoliskoon, ja yhteiskuntakritiikki jää valeasuja kierrättävän kostyymikomiikan jalkoihin.
Vincent Cassel on toki valettu maskuliinisen mahtailun mittoihin, mutta Gerard Depardieu niljakkaana roistona on varastaa koko shown ennen äkillistä kuolemaansa, joka tulee elokuvan kannalta liian varhain.
Populistisuus on suuren budjetin hinta. Elokuva ilmoittaa jo alkuteksteissään, että kyse on vain yhdestä fiktiivisestä tulkinnasta. Oivaltavalle katsojalle tämä on itsestäänselvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti