Ohjaus: Jörn Donner
★★★★☆
Suomen sotia käsittelevissä kotimaisissa elokuvissa toistuvat tutut kaavat rajuista rintamataisteluista, päällystön strategisista siirroista tai isänmaan vuoksi tehdyistä raskaista uhrauksista. Teosten merkitys pienen ja konsensusta kaipaavan maan kansallisina monumentteina ja suuren yleisön kassafilmeinä suosii laveaa, lähes aina miesten näkökulmaa aiheeseen, johon on vaikea enää löytää uutta tai selventävää sanottavaa.
Vapaaehtoiseen hoivatyöhön ryhtyneestä leskinaisesta kertova Taru MäkelänPikkusisar (1999) tapahtuu kuitenkin kaukana rintamalta, helsinkiläisessä sotasairaalassa.
Pääkaupungista avautuvan naisnäkökulman jatkosodan Suomeen tarjoaa myös neuvostovakooja Kerttu Nuortevan tarina, vaikkei elokuvassa juuri poistutakaan kuulusteluvankilan tiloista. Neljän seinän sisään sulkeutuvaa näytelmällistä asetelmaansa kavahtamaton Kuulustelu (2009) ei voi aiheensa tai käsittelytapansa vuoksi olla vähäisimmässäkään määrin kansainväliseen levitykseen mietitty konseptiteos, joten sivistyneen kokonaisuuden täytyy siis edustaa kansallista kulttuurielokuvaa. Tällä kertaa näin voi sanoa ilman puisevaa sivumakua.
Suomalaista sukupuuta
Nuorteva syntyi suomalaisille vanhemmille Yhdysvaltojen Oregonissa, muutti heidän mukanaan Venäjälle, sitoutui kommunistiseen ideologiaan, mutta kärsi jopa lyhyen vankileirituomion Stalinin vainoissa 1930-luvun lopulla.
Vankilasta Nuorteva pelastui vasta lupauduttuaan desantiksi Suomeen välittämään tietoa vihollisesta. Aatteessaan vakaumuksellinen vakooja ehti toimia maassa nimellä Elina Sigrid Hämäläinen vain puolisen vuotta ennen pidätystään syksyllä 1942.
Niukan budjetin onnettomuutta pakolla onnekseen vääntävä elokuva käynnistyy tästä hieman kankeasti turvautuessaan mustavalkoiseen arkistokuvaan Kauppatorilta, lyhyeen sanalliseen selvitykseen historiallisesta tilanteesta sekä lavasteiltaan teatraaliseen pesulakohtaukseen, jota nuori kriitikko Jörn Donnervarmaankin kavahtaisi.
Tutkintavankilaan siirryttäessä teoksen vahvuudet alkavat piirtyä esiin, kun vangin pitkät ja tuloksettomat kuulustelut polkevat paikallaan Kertun peitellessä ja kuulustelijoiden kaivellessa esiin totuutta parhaan kykynsä mukaan.
Viattomaksi tekeytyvän itkupillin oikea henkilöllisyys selviää, mutta naamionsa riisuneelta itsetietoiselta Kerttu Nuortevaltakaan ei saada puristettua tunnustusta. Lopulta Päämajan vastavakoiluosaston Helsingin toimiston päällikkö Paavo Kastariottaa vastuun kuulusteluista.
Elokuvan keskeinen kysymys kosketteleekin Kastarin ja Kertun välistä suhdetta, jonka älyllinen luonne sallii keskustelujen syvenemisen ideologiselta törmäyskurssilta henkilökohtaisemmalle tasolle. Sotaa vieroksuvana humanistina Kastari käyttää lempeämpiä keinoja Kertun pehmittämiseksi.
Vain täysi tunnustus kelpaa, mutta vakoojille kuolemaantuomio on ainoa rangaistus, jonka sotalain pykälät tuntevat. Dilemmallakin on siis karaktääriä.
Yksilön suhde ympäristöönsä
Toisiaan hankaavat ristiriitaisuudet, kuten yksilön tahto vastaan yhteiskunnan velvoite, järki tai tunteet, verenperimä vai opittu aate, kipinöityvät kiehtovan luonnetutkielman polttoaineeksi. Kamera porautuu henkilöjen kasvoihin pitkissä liikkumattomissa, taustaääniltään äärimmäisen niukoissa ja harkituissa otoksissa.
Kaikki merkitsevä tapahtuu pään sisällä, kulisseissa ja vieraan katseilta piilossa, joten kohtausten vangitsevaksi peitteeksi riittää valon ja varjojen kontrasteissa voimistuva väreily pelastuksen ja pimeyden vaihtoehdoista.
Historian ajopuut suorittavat tehtävää, jota eivät kaipaa, mutta jota eivät voi välttää. Tämä oli silloin, on tänään ja on oleva tulevaisuudessa pakkoon perustuvien järjestelmien, ehkä myös demokratian, raskas risti kantaa.
Kastarin kompleksinen henkilökuva jättää hieman ärsyttävästi kysymyksiä ilmaan, sillä hänen lupauksensa auttaa Kerttu turvaan länteen nähdään jopa romanttisesti motivoituneena (”rakas”). Ilmeisesti siksi Kastari kieltää lähimmille työtovereilleen tietävänsä mitään moisista vakuutuksista.
Juridisen prosessin aikana petturuudenkin teema nousee esiin, sillä hiljalleen luhistuva Kerttu kokee avautuneensa vilpittömistä valoista, joita ei pidetty. Kastari ei näe tehneensä vääryyttä, pikemminkin tulleensa väärin perustein väärinymmärretyksi.
Kiistanalaiset loppusanat Kertun myöhemmistä vaiheista saattavat perustua puutteelliseen tietoon, joten lienee elokuvan etu, ettei siinä haluta tai tohdita jakaa yksilöityjä moraalisia tuomioita.
Pohjoismainen vaikutus
Ohjaajaksi 76-vuotiaana neljännesvuosisadan tauon jälkeen palanneen Jörn Donnerin elokuva on ilmeisen tietoisesta tulkinnallisesta väljyydestään huolimatta vaikuttava sivuhuomautus historian hukkaamista ihmiskohtaloista.
Yhteistyö kuvaaja Pirjo Honkasalon kanssa tuottaa kuvakompositioiltaan varmaa jälkeä eikä kasvot pääosaan palauttava estetiikka peittele Ingmar Bergmanin taiCarl Th. Dreyerin vaikutusta.
Modernin eurooppalaisen opissa Minna Haapkylän lavea ilmaisuvoima saa tilaa ja pääsee oikeuksiinsa. Vaikeaselkoista älykkö-Kastaria inhimillisesti tulkitseva Marcus Groth on niinikään Jussi-palkintonsa ansainnut.
Vapaaehtoiseen hoivatyöhön ryhtyneestä leskinaisesta kertova Taru MäkelänPikkusisar (1999) tapahtuu kuitenkin kaukana rintamalta, helsinkiläisessä sotasairaalassa.
Pääkaupungista avautuvan naisnäkökulman jatkosodan Suomeen tarjoaa myös neuvostovakooja Kerttu Nuortevan tarina, vaikkei elokuvassa juuri poistutakaan kuulusteluvankilan tiloista. Neljän seinän sisään sulkeutuvaa näytelmällistä asetelmaansa kavahtamaton Kuulustelu (2009) ei voi aiheensa tai käsittelytapansa vuoksi olla vähäisimmässäkään määrin kansainväliseen levitykseen mietitty konseptiteos, joten sivistyneen kokonaisuuden täytyy siis edustaa kansallista kulttuurielokuvaa. Tällä kertaa näin voi sanoa ilman puisevaa sivumakua.
Suomalaista sukupuuta
Nuorteva syntyi suomalaisille vanhemmille Yhdysvaltojen Oregonissa, muutti heidän mukanaan Venäjälle, sitoutui kommunistiseen ideologiaan, mutta kärsi jopa lyhyen vankileirituomion Stalinin vainoissa 1930-luvun lopulla.
Vankilasta Nuorteva pelastui vasta lupauduttuaan desantiksi Suomeen välittämään tietoa vihollisesta. Aatteessaan vakaumuksellinen vakooja ehti toimia maassa nimellä Elina Sigrid Hämäläinen vain puolisen vuotta ennen pidätystään syksyllä 1942.
Niukan budjetin onnettomuutta pakolla onnekseen vääntävä elokuva käynnistyy tästä hieman kankeasti turvautuessaan mustavalkoiseen arkistokuvaan Kauppatorilta, lyhyeen sanalliseen selvitykseen historiallisesta tilanteesta sekä lavasteiltaan teatraaliseen pesulakohtaukseen, jota nuori kriitikko Jörn Donnervarmaankin kavahtaisi.
Tutkintavankilaan siirryttäessä teoksen vahvuudet alkavat piirtyä esiin, kun vangin pitkät ja tuloksettomat kuulustelut polkevat paikallaan Kertun peitellessä ja kuulustelijoiden kaivellessa esiin totuutta parhaan kykynsä mukaan.
Viattomaksi tekeytyvän itkupillin oikea henkilöllisyys selviää, mutta naamionsa riisuneelta itsetietoiselta Kerttu Nuortevaltakaan ei saada puristettua tunnustusta. Lopulta Päämajan vastavakoiluosaston Helsingin toimiston päällikkö Paavo Kastariottaa vastuun kuulusteluista.
Elokuvan keskeinen kysymys kosketteleekin Kastarin ja Kertun välistä suhdetta, jonka älyllinen luonne sallii keskustelujen syvenemisen ideologiselta törmäyskurssilta henkilökohtaisemmalle tasolle. Sotaa vieroksuvana humanistina Kastari käyttää lempeämpiä keinoja Kertun pehmittämiseksi.
Vain täysi tunnustus kelpaa, mutta vakoojille kuolemaantuomio on ainoa rangaistus, jonka sotalain pykälät tuntevat. Dilemmallakin on siis karaktääriä.
Yksilön suhde ympäristöönsä
Toisiaan hankaavat ristiriitaisuudet, kuten yksilön tahto vastaan yhteiskunnan velvoite, järki tai tunteet, verenperimä vai opittu aate, kipinöityvät kiehtovan luonnetutkielman polttoaineeksi. Kamera porautuu henkilöjen kasvoihin pitkissä liikkumattomissa, taustaääniltään äärimmäisen niukoissa ja harkituissa otoksissa.
Kaikki merkitsevä tapahtuu pään sisällä, kulisseissa ja vieraan katseilta piilossa, joten kohtausten vangitsevaksi peitteeksi riittää valon ja varjojen kontrasteissa voimistuva väreily pelastuksen ja pimeyden vaihtoehdoista.
Historian ajopuut suorittavat tehtävää, jota eivät kaipaa, mutta jota eivät voi välttää. Tämä oli silloin, on tänään ja on oleva tulevaisuudessa pakkoon perustuvien järjestelmien, ehkä myös demokratian, raskas risti kantaa.
Kastarin kompleksinen henkilökuva jättää hieman ärsyttävästi kysymyksiä ilmaan, sillä hänen lupauksensa auttaa Kerttu turvaan länteen nähdään jopa romanttisesti motivoituneena (”rakas”). Ilmeisesti siksi Kastari kieltää lähimmille työtovereilleen tietävänsä mitään moisista vakuutuksista.
Juridisen prosessin aikana petturuudenkin teema nousee esiin, sillä hiljalleen luhistuva Kerttu kokee avautuneensa vilpittömistä valoista, joita ei pidetty. Kastari ei näe tehneensä vääryyttä, pikemminkin tulleensa väärin perustein väärinymmärretyksi.
Kiistanalaiset loppusanat Kertun myöhemmistä vaiheista saattavat perustua puutteelliseen tietoon, joten lienee elokuvan etu, ettei siinä haluta tai tohdita jakaa yksilöityjä moraalisia tuomioita.
Pohjoismainen vaikutus
Ohjaajaksi 76-vuotiaana neljännesvuosisadan tauon jälkeen palanneen Jörn Donnerin elokuva on ilmeisen tietoisesta tulkinnallisesta väljyydestään huolimatta vaikuttava sivuhuomautus historian hukkaamista ihmiskohtaloista.
Yhteistyö kuvaaja Pirjo Honkasalon kanssa tuottaa kuvakompositioiltaan varmaa jälkeä eikä kasvot pääosaan palauttava estetiikka peittele Ingmar Bergmanin taiCarl Th. Dreyerin vaikutusta.
Modernin eurooppalaisen opissa Minna Haapkylän lavea ilmaisuvoima saa tilaa ja pääsee oikeuksiinsa. Vaikeaselkoista älykkö-Kastaria inhimillisesti tulkitseva Marcus Groth on niinikään Jussi-palkintonsa ansainnut.
Suomalaisen uuden aallon tekijöistä Kurkvaara, Jarva, Niskanen, Pakkasvirta ja Kivikoski ovat jo väistyneet, joten olisiko ketjun viimeisestä lenkistä vielä yhteen meidän aikamme kuvaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti