Nowhere Boy (2009)

Ohjaus: Sam Taylor Wood

★★☆☆☆ 

Hylätyksi tulemisen tuskaa soolouran kappaleessaan Mother purkava John Lennon kasvoi tätinsä hoidossa tietämättä biologisesta äidistään pitkään varsinkaan sitä, että tämä asui vain muutaman korttelin päässä hänen kotitalostaan. Nuori oppilas ei viihtynyt koulussa vaan mieluummin liehitteli tyttöjä ja haaveili rock-tähteydestä porvarillisen kasvuympäristönsä vastapainoksi.

Tulevan vallankumouksellisen yhtyeen keulakuvan teinivuosiin sijoittuvan brittielokuvan mahdottomaan pääosaan on kiinnitetty lihaksikas parikymppinen englantilaistulokas Aaron Johnson, joka ei ainakaan fyysisesti muistuta esikuvaansa.

Elämäkerrallisista aineksista kuitenkin rakennellusta elokuvasta on myös hankala löytää merkkejä muusikon myöhemmästä merkityksestä pop-musiikin mullistajana teatraalisen hahmon keskittyessä päästelemään höyryään.

Öykkäröivästä pullistelijasta tiehensä juoksevaan itkupilliin vuorottelevassa luonnekuvassa fanit varmaankin tunnistavat jotakin nuoren kapinallisen itsevarman kuoren alla piilevästä tunneherkkyydestä, mutta musiikillista puolta Nowhere Boy (2009) raottaa hyvin maltillisesti, eikä yleisön turhaan kannata odottaa Beatles-musiikin potpuria.

Itseään nuorempaan ja pienempään mutta kitaran soittotaidoiltaan etevämpään Paul McCartneyhin ylpeilevä kloppi tutustuu samoihin aikoihin, kun suhde äitiin alkaa tädin harmiksi elpyä.

Lopputulos vetoaa häpeilemättä tunteeseen parkaistessaan, kuinka vähän myyttisen nerouden pintaa tarvitsee raaputtaa tuodakseen esiin tavallisen särkyvän ihmisen senhetkisine koulupojan tunnemyrskyineen ja kuinka meistä kaikki tarvitsevat äitiään varttumisen vaikeina vuosina. 

Ohjaaja Sam Taylor Wood jättää eroottisesti väreileviä vihjauksia ilmaan näkökulmasta riippuen rohkeasti tai liian löysin rantein.