tiistai 31. joulukuuta 2013

Putoavia enkeleitä (2008)

Ohjaus: Heikki Kujanpää

★★☆☆☆

Suomessa on kuvattu tusina oikean elämän taiteilijoista kertovaa elokuvaa viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta muusikot ja kirjailijat ovat yliedustettuina jopa siinä määrin, ettei muiden taiteenlajien ihmisistä ole saanut vuoroaan kuin tanssija Aira Samulin Pekka Lehdon Tango Kabareessa (2001).
Kaupallisiksi vetonauloiksi myös elokuvassa ovat osoittautuneet kansakuntaa tavoillaan liikuttaneet säveltaiteilijat, olivatpa he sitten rock-renttuilijoita, iskelmä-herkistelijöitä tai klassisen musiikin velhoja. Kirjailijoista on tehty kaksi muotokuvaa ennen nyt ensi-iltansa saavaa teosta, mutta esimerkiksi elokuva-alan legendoista en ole kuullut kenenkään edes harkitsevan filmatisointia.

Kotimaisista elämäkerroista lähes jokainen on kansainvälistä taiteilijatraditiota ja henkilökeskeistä myyttiä tukevaa ikonielokuvaa, kaikkein ehdottomimmin eksentrisen Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2002), joka on kuitenkin kieli- ja kulttuuripoliittisena rienauksena niin hurja, että se erottuu joukosta myös hyvässä.

He vastaan muu maailma

Putoavia enkeleitä (2008) antaa pohdittavaa teatterin ja elokuvan erilaisista lähtökohdista kertoessaan kahden lahjakkaan runoilijan myrskyisästä avioliitosta 1950-luvun taitteen molemmin puolin. Lauri Viita oli luonnostaan säkenöivä riimittelijä ja miehenä jonkinlainen auervaara, joka ainakin arvostetun teatterintekijän Heikki Kujanpään ohjaaman elokuvan mukaan onnistui hurmaamaan nuoren Aila Meriluodon melkoisen lipevillä liehittelyillä.

Pariskunnan kahdeksan vuotta kestäneeseen avioliittoon syntyi neljä lasta, mutta sitä varjosti demonisen Viidan synkkä sairaus, skitsofrenia, joka koitui lopulta parisuhteen jatkumisen kannalta ylivoimaiseksi esteeksi. Viita ja Meriluoto erosivat vuonna 1956 ja Viita sai surmansa auto-onnettomuudessa yhdeksän vuotta myöhemmin.

Heidän suhteensa näyttää perustuneen riippuvuutta aiheuttavan hullun rakkauden mahdollistamalle eristäytymiselle muusta maailmasta, joka ei katsonut pelkästään hyvällä villiltä vaikuttaneen susipariskunnan elämää.

Kaksi aikatasoa

Silottelematta runoilijamiehen sairautta Kujanpää ravistelee ohjaustyötään irti tavanomaisten kiiltokuvien vilpillisyydestä. Viita oli yhä useammin ja ehdottomammin julma mies, joka esimerkiksi pakotti vaimonsa polttamaan päiväkirjansa. Kesän kauneus vaihtuu kuvissa tumman pirtin pimeyteen ja Tommi Korpelan kasvot Viitana kääntävät esiin hallitsemattomat puolensa.

Teoksen pohjana on Meriluodon miehestään kirjoittama elämäkerta, mutta aiheen pirstominen kahdelle aikatasolle - myöhempi 1970-luvulle - on elokuvantekijöiden taiteellinen valinta. Paraskin dokumentti rakentuu aina fiktiolle, mutta Putoaviin enkeleihin Viidan kuoleman jälkeiseen aikaan nikkaroitu kehyskertomus tuntuu falskilta, luontevammin "luonnottomaan" teatteriympäristöön soveltuvalta muotoratkaisulta.

Siinä pariskunnan tytär painii niinikään mielenterveysongelmien kanssa ja syyllistää Viidan biografiaa valmistelevaa äitiään menneistä tapahtumista.

Kerronnalliset vapaudet

Kun pinnistelee, juoni selittyy sisällöllä, jossa määritellään rakkaudelle rajoja. Isänsä runoja yleisölle lausuva tyttö luopuu liikaa minuudestaan, kuten äitinsäkin, saamatta ihailunsa kohteelta vastalahjaksi arkeensa perusturvallisuutta. Rakkaus ei paranna sairautta tai korvaa omaa identiteettiä, joten vain totuuden kohtaaminen voi kohottaa elämänlaatua.

Kerronnallisten vapauksien ottaminen ja mahdollisuuksilla spekuloiminen oikeiden ihmisten kanssa on vaarallista tai ainakin kyseenalaista, vaikkei vastuuta vältellessään ilmoittaisikaan ensimmäiseksi koko jutun olevan satua, kuten Markku Pölönen Baddingissa (2000). Kujanpää selviää tempustaan hieman paremmin, koska se tukee teemaa eikä varmaankaan vääristä pääparin luonteenpiirteitä. Katsojan pitää silti voida luottaa silmiinsä ja korviinsa, joten miksi herättää epäilyjä kuvitelmilla, jää ainakin minulle hämäräksi.

Näytelmällinen melodraama

Muhkean kulttuurimelodraaman manttelia tavoitteleva ohjaustyö taitaa avautua paremmin näytelmäversiona, jossa todenmukaisuudelle ja epookille ei aseta yhtä ankaria vaatimuksia kuin kaiken realistisiin kehyksiin asettavassa armottomassa liikkuvassa kuvassa. Putoavia enkeleitä esitettiinkin ensimmäisenä Q-teatterissa vuonna 2005 samalla näyttelijäkaartilla.

Elokuvaa varten tekijät ovat sinänsä viisaasti rajanneet ulkokohtaukset lähinnä paljastamattomiin luonto- ja pihakuviin sekä yksittäisiin kadunpätkiin. Skitsofrenian oireiden pahentuessa elämisen ahtaus ei enää häiritse, koska sisään sulkevien seinien olettaakin olevan lähellä sairastavaa ihmistä.

Muotoonsa lankeava Putoavia enkeleitä puhuttelee aivan muuta kohderyhmää kuin nuorisoa poratessaan lahjakkuuden lähteestään säkenöivää voimaa ja seuratessaan siitä maksettavaa yönmustaa hintaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti