Rat King (2012)

Ohjaus: Petri Kotwica

★☆☆☆☆

Petri Kotwican kolmatta elokuvaa leimaa liehakointi kansainvälisten markkinoiden trendeillä, vaikka kysymys vieraantuneiden nuorten vaikeuksista kääntääkin perisuomalaista sarkaa.

Visuaalisen ilmaisun musiikkivideomaiset metkut korvaavat aatteet ja analyysit auttamattoman heppoisesta teoksesta, jolle ohjaaja on kertonut haastattelussa haluavansa runsaasti nuorta yleisöä. Tavoite kalskahtaa kyyniseltä viittäkymppiä käyvältä aikuiselta, jonka todellinen sanottava mahtuu tulitikkuaskiin.

Mustan jään (2007) kanssa Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan luistelleen suomalaisen käsikirjoitukset ottavat lähtökohdakseen perheiden pahoinvoinnin ja usein nuorison, eikä uutuus katkaise tätä jatkumoa. Tällä kertaa ongelmakimppuna pallotellaan teini-ikäisten poikien pelihimoa, joka pitkälle menneessä muodossaan varmasti vähentää unta, opiskeluhalukkuutta, fyysisiä ihmiskontakteja ja muita harrastuksia. Mutta äärimmäisenä riippuvuutenakaan se ei yksin johda sellaiseen psyykkisen puolen oikosulkuun, jolle Rat King (2012) rakentaa villin visionsa.

Lukion päättövuottaan ohi nuokkuva Juri räpeltää koneensa kimpussa yöt läpeensä ja nukahtelee oppitunneilla. Tyttöystäväkin saa tarpeekseen, mutta aukkoa ilmestyy täyttämään verkosta tuttu hiippailija, joka muistuttaa epäilyttävästi Juria itseään. Yhdessä he tarttuvat viisiportaiseen peliin, jossa edetäkseen on suoriuduttava yhä vaarallisemmiksi ja kummallisemmiksi käyvistä tehtävistä. Lopulta panoksena on paljon enemmän kuin pelkkä voitto.

Ohutta juontakaan ei voi nielaista sellaisenaan, koska tapahtumat perustuvat paitsi arvattaville yllätyksille myös kerrassaan uskomattomille uunoiluille. Poikien roolileikkiä epäileekin mielikuvitukseksi, sillä jymäytys menee kaikille täydestä.

Säväyttääkseen simppeli tarina koittaa kertoa paljon vakavimmista mielenterveyden, vanhemmuuden ja valvonnan ongelmista kuin skenaarion, henkilöiden tai vuoropuhelun syvyydessä on oikeasti varaa. Jo abienkin jutustelu vaikuttaa lapsekkaalta, mutta harvoista aikuisnäyttelijöistäkin osaava Outi Mäenpää on hukattu tyystin hyväuskoisen äidin karikatyyriin, jonka nyt ainakin odottaisi haistavan palaneen käryä.

Teemoiltaan ja kuvailmaisultaan tumma teos näyttää keskustelunarvoista aihetta halventavalta pelleilyltä eikä miltään yhteiskunnallisesti valveutuneelta huutomerkiltä, ikävä kyllä.