Ohjaus: Olli Saarela
★☆☆☆☆
Olli Saarela kuuluu yhä maamme lahjakkaimpien elokuvantekijöiden joukkoon, mutta tällä vuosituhannella hänen uransa on kääntynyt valitettavaan suuntaan.
Hänen kolmesta ensimmäisestä teoksestaan hohtaa voimakas henkilökohtainen palo niin hyvässä kuin pahassakin, mutta kahdessa niitä seuranneessa ohjaustyössä näkyy vain pätevän ammattityön laimea leima.
Lunastuksessa (1997) ja Rukajärven tiessä (1999) Saarela piirtää eteemme sisäistyneitä, eletystä elämästä ja itse koetusta kieliviä kohtauksia. Silti ohjaaja on aina horjunut kauniin ja kliseen ohuelle rajalla, mistä Bad Luck Loven (2000) pelastusvisiot ovat osuvia esimerkkejä.
Viimeistään nyt Virpi Hämeen-Anttilan romaaniin perustuvan elokuvan saadessa ensi-iltansa putoamista mauttomuuksien puolelle voidaan pitää selviönä.
Saarelan taidot pääsevätkin paremmin esiin laajoihin kaariin levittäytyvissä historiallisissa kulisseissa. Niissä suurten mullistusten tuoma epävarmuus tulevasta tuo uskottavuutta henkilöiden intiimeille tunnustuksille. Olenkin täysin varma, että ohjaaja Saarelan ja näyttelijä Jorma Tommilan tuleva kansalaissotaan sijoittuva projekti peittoaa tilaustyönä tehdyn Suden vuoden (2007) imelyydet mennen tullen.
Paljon melua tyhjästä
Suden vuosi on osa uutta kotimaista kaupunkielokuvaa, joka panostaa paljon enemmän tyylikkääseen ulkokuoreen kuin painavaan sisältöön. Tässä kontekstissa alituiseen käytettävät otokset auringon- ja valonsäteiden kultaamista vartaloista, suihkussa ja sateessa tuskailevasta miehestä ja neitseellisen naisen pehmeistä kasvoista ovat halpoja tehokeinoja, koska ne eivät millään tavoin avaa henkilöiden persoonia.
Mika Ripatin käsikirjoitus sisältää aivan liian paljon kysymyksiä, jotka ohjaaja Saarela kykenisi yhden elokuvan puitteissa ratkomaan. Epilepsia sairautena, viisikymppisen miehen (ikä?)kriisi, avioliiton kariutuminen, vanhemman miehen ja nuoren naisen välinen suhde, teiniraskaus, opiskelijatytön kasvukertomus ja jopa tiedeyhteisön sisäinen kyräily kuuluvat sivuttuihin aihepiireihin, mutta mitään ei käsitellä kunnolla, teemojen vaatimuksia kunnioittaen.
Kenties siksi niinkin karismaattinen näyttelijä kuin Kari Heiskanen on eri kohtauksissa kuin eri mies, koska hänkään ei tunnu tietävän, millaista elokuvaa kukin on tekemässä. Ainakin Oiva Lohtander yliopistojohtajana ja Jorma Tommila kateellisena kollegana tekevät puskakomediaa, mutta ohjaaja Saarelan petomaiset vertauskuvat kokonaan muuta.
Tässä ilmaisukeinojen yhteismitattomuudessa nuoren tulokkaan Krista Kososentehtäväksi jää näyttää hyvältä ja kuulostaa pari kertaa oikein kiukkuiselta.
Mielijohteita ja paniikkiratkaisuja
Suden vuosi kertoo yliopistossa opiskelevasta parikymppisestä naisesta, joka rakastuu itseään yli puolet vanhempaan mieheen, runoutta luennoivaan erakkoälykköön. Jälkimmäisen avioliitto on kylmettynyt kohteliaaksi hiljaisuudeksi, ja lopullisen välirikon tultua hän ajautuu yhteiseen asuntoon samanikäistä koulutoveriaan tapailevan lahjakkaan tytön kanssa.
Järjestely ei miellytä sen paremmin epileptisen tytön vanhempia, edellisen mustasukkaista poikaystävää, miehen teini-ikäistä tytärtä kuin yliopistojohtoakaan, joka haluaisi ylentää osaavan ammattilaisen professoriksi.
Elokuva ehkä pyrkii osoittamaan ymmärrystä sekä ikää katsomattomaan vilpittömään rakkauteen että huonosti tunnettuun sairauteen, mutta filmin henkilöiden tekemät äkkinäiset päätökset kielivät hetken mielijohteesta tehdyistä paniikkiratkaisuista, eivätkä suinkaan aikuisten ihmisten pyyteettömyydestä tai hyvästä harkinnasta.
Meheviä päiväunelmia
Olli Saarelan elokuva on visuaalisesti oivaltavimmillaan luodessaan näkymiä epilepsiaa sairastavan ihmisen mieleen voimakkaita kouristuksia aiheuttavien kohtausten aikana.
Erityisesti veteen nivottujen vertausten värimaailma ja kieli tuovat mieleen samalle tuotantoyhtiölle työskentelevän PV Lehtisen ja hänen mestarillisen lyhytelokuvansa Kroolin (2004).
Pelkojen purkamiseen tähtäävässä elokuvassa jaksot saattavat silti osoittautua harkitsemattomiksi, sillä kuoleman portteja kolkuttelevat painajaiset lietsovat ihmisissä hysteriaa ainakin yhtä usein kuin ne estävät sen.
Elokuvan olisi toivonut paneutuvan epilepsian luonteeseen analyyttisemmin, eikä vain meheviä päiväunelmia synnyttävän rakkaustarinan vauhdittajana. Minimissään sen olisi tullut edes vihjata niistä arkielämän lukuisista haasteista, joita keskusparin valtava kokemusero aiheuttaa.
Lunastuksessa (1997) ja Rukajärven tiessä (1999) Saarela piirtää eteemme sisäistyneitä, eletystä elämästä ja itse koetusta kieliviä kohtauksia. Silti ohjaaja on aina horjunut kauniin ja kliseen ohuelle rajalla, mistä Bad Luck Loven (2000) pelastusvisiot ovat osuvia esimerkkejä.
Viimeistään nyt Virpi Hämeen-Anttilan romaaniin perustuvan elokuvan saadessa ensi-iltansa putoamista mauttomuuksien puolelle voidaan pitää selviönä.
Saarelan taidot pääsevätkin paremmin esiin laajoihin kaariin levittäytyvissä historiallisissa kulisseissa. Niissä suurten mullistusten tuoma epävarmuus tulevasta tuo uskottavuutta henkilöiden intiimeille tunnustuksille. Olenkin täysin varma, että ohjaaja Saarelan ja näyttelijä Jorma Tommilan tuleva kansalaissotaan sijoittuva projekti peittoaa tilaustyönä tehdyn Suden vuoden (2007) imelyydet mennen tullen.
Paljon melua tyhjästä
Suden vuosi on osa uutta kotimaista kaupunkielokuvaa, joka panostaa paljon enemmän tyylikkääseen ulkokuoreen kuin painavaan sisältöön. Tässä kontekstissa alituiseen käytettävät otokset auringon- ja valonsäteiden kultaamista vartaloista, suihkussa ja sateessa tuskailevasta miehestä ja neitseellisen naisen pehmeistä kasvoista ovat halpoja tehokeinoja, koska ne eivät millään tavoin avaa henkilöiden persoonia.
Mika Ripatin käsikirjoitus sisältää aivan liian paljon kysymyksiä, jotka ohjaaja Saarela kykenisi yhden elokuvan puitteissa ratkomaan. Epilepsia sairautena, viisikymppisen miehen (ikä?)kriisi, avioliiton kariutuminen, vanhemman miehen ja nuoren naisen välinen suhde, teiniraskaus, opiskelijatytön kasvukertomus ja jopa tiedeyhteisön sisäinen kyräily kuuluvat sivuttuihin aihepiireihin, mutta mitään ei käsitellä kunnolla, teemojen vaatimuksia kunnioittaen.
Kenties siksi niinkin karismaattinen näyttelijä kuin Kari Heiskanen on eri kohtauksissa kuin eri mies, koska hänkään ei tunnu tietävän, millaista elokuvaa kukin on tekemässä. Ainakin Oiva Lohtander yliopistojohtajana ja Jorma Tommila kateellisena kollegana tekevät puskakomediaa, mutta ohjaaja Saarelan petomaiset vertauskuvat kokonaan muuta.
Tässä ilmaisukeinojen yhteismitattomuudessa nuoren tulokkaan Krista Kososentehtäväksi jää näyttää hyvältä ja kuulostaa pari kertaa oikein kiukkuiselta.
Mielijohteita ja paniikkiratkaisuja
Suden vuosi kertoo yliopistossa opiskelevasta parikymppisestä naisesta, joka rakastuu itseään yli puolet vanhempaan mieheen, runoutta luennoivaan erakkoälykköön. Jälkimmäisen avioliitto on kylmettynyt kohteliaaksi hiljaisuudeksi, ja lopullisen välirikon tultua hän ajautuu yhteiseen asuntoon samanikäistä koulutoveriaan tapailevan lahjakkaan tytön kanssa.
Järjestely ei miellytä sen paremmin epileptisen tytön vanhempia, edellisen mustasukkaista poikaystävää, miehen teini-ikäistä tytärtä kuin yliopistojohtoakaan, joka haluaisi ylentää osaavan ammattilaisen professoriksi.
Elokuva ehkä pyrkii osoittamaan ymmärrystä sekä ikää katsomattomaan vilpittömään rakkauteen että huonosti tunnettuun sairauteen, mutta filmin henkilöiden tekemät äkkinäiset päätökset kielivät hetken mielijohteesta tehdyistä paniikkiratkaisuista, eivätkä suinkaan aikuisten ihmisten pyyteettömyydestä tai hyvästä harkinnasta.
Meheviä päiväunelmia
Olli Saarelan elokuva on visuaalisesti oivaltavimmillaan luodessaan näkymiä epilepsiaa sairastavan ihmisen mieleen voimakkaita kouristuksia aiheuttavien kohtausten aikana.
Erityisesti veteen nivottujen vertausten värimaailma ja kieli tuovat mieleen samalle tuotantoyhtiölle työskentelevän PV Lehtisen ja hänen mestarillisen lyhytelokuvansa Kroolin (2004).
Pelkojen purkamiseen tähtäävässä elokuvassa jaksot saattavat silti osoittautua harkitsemattomiksi, sillä kuoleman portteja kolkuttelevat painajaiset lietsovat ihmisissä hysteriaa ainakin yhtä usein kuin ne estävät sen.
Elokuvan olisi toivonut paneutuvan epilepsian luonteeseen analyyttisemmin, eikä vain meheviä päiväunelmia synnyttävän rakkaustarinan vauhdittajana. Minimissään sen olisi tullut edes vihjata niistä arkielämän lukuisista haasteista, joita keskusparin valtava kokemusero aiheuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti