perjantai 27. joulukuuta 2013

Tali-Ihantala 1944 (2007)

Ohjaus: Åke LindmanSakari Kirjavainen
★☆☆☆☆
Vaikka Tali-Ihantala 1944 (2007) käsitteleekin paljon myöhempää aikakautta ja aivan erilaisia olosuhteita kuin viime viikolla ensi-iltansa saanut Lauri Törhösen Raja 1918 (2007), se joutuu ikävään vertailuun jälkimmäisen kanssa. Molemmat teokset ovat osa virallista Suomen 90-vuotisjuhlaohjelmistoa, mutta niiden painotukset ja toteuttamistapa eivät voisi olla paljon kauempana toisistaan. 
Törhönen moukaroi ilkeästi suomalaisuuden luomisen myyttejä kääntäen esiin kansakuntien synnyttämisessä käytettävän väkivallan nurjemman puolen. Edellinen puolestaan luottaa historiallisiin faktoihin, perimätietoon ja virallisiin totuuksiin keriessään auki Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevien taistelujen käänteet kesä-heinäkuussa 1944.
Jo tässä vaiheessa arvostelua on paikallaan mainita, ettei Åke Lindmanin aloittama ja Sakari Kirjavaisen loppuun saattama elokuva ole millään tavalla moraaliton tai paikkaansa puolustamaton.
Ainakaan kovin nuorille sukupolville sen yksityiskohtaiset selvitykset jatkosodan viime vaiheiden tapahtumista keskikesällä 1944 eivät ole riittävästi tunnettuja ja filmin asiantuntemusta ei varmastikaan ole syytä epäillä. Informatiivisessa tavoitteessaan tekijät ei siltikään täysin onnistu.
Lisäksi kokonaan toiset kysymykset nousevat kriitikonkin pohdittavaksi. Voisiko esimerkiksi olla niin, että tämän ajan ihmistä pääsisi lähemmäs aavistuksen ristiriitaisemmilla näkökulmilla tai olisiko mahdollista, että paperinmakuisia tietoiskuja olisi voinut inhimillistää verevämmillä luonnehdinnoilla teoksen päämäärän siitä sumenematta?
Nyt nimittäin on erittäin todennäköistä, ettei lopputulosta käy ainakaan elokuvateattereissa katsomassa kovinkaan moni alle kolmekymmentävuotias, sillä heillä ei ole suoraa yhteyttä Suomen sotiin, syytä lämmitellä nostalgian tai murheen hehkussa tai tarvetta perehtyä historiaan pedanttisella tarkkuudella.
Toisaalta halutessaan tilanteen voi kääntää nurin niskoin; Kerrankin ennen kaikkea varttuneemmalle väestönosalle suunnattu filmi!
Jatkoa Etulinjan edessä -filmille
Elokuva on sisällöllistä jatkoa Åke Lindmanin muutaman vuoden takaiselle sotateokselle Etulinjan edessä (2004), jossa puheenvuoro annetaan rajuja ratkaisuja todistaneille aikalaisille. Tali-Ihantala 1944 ei käytä yhtä yksioikoisesti arkistomateriaalia fiktiivisten osuuksien täydentäjänä eikä myöskään raamita tarinaa turhalla nykypäivään sijoittuvalla kehyskertomuksella.
Seuraaja kokeilee myös uhkarohkeaa taktiikkaa, sillä filmissä ei ole lainkaan perinteistä juonta, dramaturgiaa tai päähenkilöitä. Se tyytyy seuraamaan joukkoa tunnettuja ja tuntemattomia näyttelijöitä nopeasti ohi vilahtavissa rooleissa, joista useimpia ei taustoiteta millään tavalla.
Olisi kuitenkin ylitulkintaa päätellä tästä, että tekijät pyrkisivät sanomaan ratkaisulla jotakin yleisempää kasvottoman koneiston yksilöimättömiksi jäävistä uhreista.
Teos käynnistyy melko pitkällä sanallisella selvityksellä, millaisessa tilanteessa Suomen ja Neuvostoliiton armeijat olivat kesällä 1944. Asemasotavaihe oli kääntymässä Suomen tappioksi ja venäläisten rintamalinjojen eteneminen pakotti suomalaiset vetäytymään nopeasti Karjalankannaksella. Marsalkka Mannerheim joutui toteamaan, ettei peruuttaminen ollut enää mahdollista miehitysvaltaa tunnustamatta ja maamme itsenäisyyttä menettämättä.
Filmi huipentuu ratkaisevaksi katsomaansa torjuntavoittoon 3. heinäkuuta, josta varsinaiseen aselepoon ja rauhansopimuksen solmimiseen on vielä kaksi kuukautta.
Dokumentaarinen kokonaisuus
Autenttisuutta tavoitteleva teos on enemmän raportti kuin fiktiivinen elokuva.
Uutisrealismin rosoisuudella puhuttelemaan pyrkivä kokonaisuus kärsii episodimaisesta rakenteestaan, sillä vuorokaudet ja taistelut vaihtuvat ripeästi katsojan saamatta käsitystä niiden keskinäisestä suhteesta tai merkityksestä. Toisinaan taas kankea replikointi ja miehistön päätön ryntäily metsissä ovat omiaan nakertamaan todenmukaisuuden vaikutelmaa.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ja Suomen puolustuksen tärkein yhteenotto joudutaan ilmeisesti rahapulassa taltioimaan upseerin kiikarien lävitse, seudun ylle leviävänä savuverhona.
Tali-Ihantala 1944 turvautuu vasta lopussa mustavalkoisiin arkistokuviin, joista välittyvät oikeat tapahtumat puhuttelevat selvästi rekonstruoituja enemmän. Se on huono päätös dokumentaariselle elokuvalle, joka hylkäsi tulkitsevat mahdollisuutensa jo lähtökohdissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti