Täällä pohjantähden alla (2009)

Ohjaus: Timo Koivusalo

★☆☆☆☆ 

Vaikka Timo Koivusalolla lopulta olisikin joitakin rajoitteita elokuvan­tekijänä, ainakaan hänen uskonsa ei horju. Tietääkseni ainoana kotimaisena ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-säveltäjänä Koivusalolla on kanttia panostaa projekteihinsa silloinkin, kun alalla muuten kauhistellaan niiden mielettömyyttä.

Varttuneet väentungokseen kiskaisevaa vipua vääntävä elokuvamoguli on usean kassamenestyksen mies. Hänen salaisuutensa on oivalluksessa kääntää kellojen viisareita taaksepäin. Meidän päiviimme sijoittuvaa Kaltevaa tornia (2006) voikin lähestyä välityönä, vaikkei se ole yhtään muuta tuotantoa huonompi.

Nakkilan lupsakassa tirehtöörissä on paljon it­seään Toivo Särkkää, hänen ristiriitaisen mahtipersoonansa kaipuuta sekä kaiken tekemisen ja ymmärtämisen tarvetta.

Vertailua vaikea välttää

Koivusalo olisi voinut tarttua elokuvakriitikko Tapani Maskulan ideaan Kulkurin valssin (1941) uudesta filmatisoinnista, mutta päättikin kurkottaa Väinö Linnan ja Edwin Laineen korkeuksiin. Hattu päästä ja syvä kumarrus etenkin, kun ohjaaja on korostanut julkisuudessa haluaan elävöittää aiheen toteu­tustavan modernin elokuvan vaatimuksia vastaavaksi.

Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Neljäkymmentä vuotta erottaa teokset toisistaan, joten voisi kuvitella Koivusalon tekevän selvemmän pesäeron Laineeseen.

Yleensä haluan vältellä vertailua uuden ja alkuperäisversion välillä, mutta kuvaamalla päivityksensä miltei yksi yhteen esikuvansa kanssa Koivusalo pakottaa katsojan liittämään näkemänsä tuntemaansa. Lopputuloksen perusteella Koivusalon käsikirjoitus perustuu mieluummin Laineen elokuvaan kuin Linnan romaaniin, niin samanlaisia elokuvat ovat.

Katkelmallinen kokonaisuus

Kuva kuvalta kertaaminen on turhaa ja riskaabelia, ellei värkeissä ole varaa (vrt. Gus Van Santin Psyko, 1998).

Yksinkertaisinta olisi pysytellä Koskelan torpparisuvun tarinassa ja vaikeinta on rakentaa lavea poliittinen eepos.  Vaihtoehdoista Koivusalo ei valitse kumpaakaan, joten molemmat jäävät puolitiehen.

Hän vie skenaristina tapahtumat vuorosanoihin, rakentaa dramaturgina puisevia kohtausjonoja, sortuu henkilöohjaajana velttouteen, on atmosfäärin kiristäjänä haluton ja visionäärinä näkemyksetön.

Jyrkkää tekstiä kieltämättä, mutta kohdistuu ohjaajaan elokuvataiteilijana. Lainekin oli elokuvaohjaajana teatraalinen jos joku, mutta lisäksi voimakas ja herkkä runoilija, joka sai kohtauksiinsa myös tunnetta.

Koivusalolta aivan keskeiset tiivistyksetkin, kuten Akselin ja Elinan hetkellinen välirikko tai Akselin paluu kotiin, haalistuvat hätäilyyn. Ovatko ne mukana pelkästä välttämättömyydestä? Etenkin laimeassa lopetuksessa Koivusalo kokee murskatappion edeltäjälleen.

Täällä pohjantähden alla (2009) ei kuitenkaan ole aivan niin löylynlyömä teos kuin nyt ehkä tuntuu. Positiivista rehevässä kansantyylissä on se, ettei kolme tuntia tunnu sentään kestoaan pidemmältä.

Yleisö varmaankin kummastelee muun muassa kirkkoherra Salpakarin (Hannu-Pekka Björkman, s. 1969) ja hänen vaimonsa Ellenin (Jonna Järnefelt, s. 1964) ulkoista säilymistä puunaamaisen Akselin (Ilkka Koivula, s. 1966) rinnalla, mutta hyvällä ruokahalulla vierineet vuodet voi nielaista litkimällä anakronismeja (”elvistely”).

Torppari Laurilan kehityshäiriöinen aikuinen poika on kuitenkin ainoa rooli, joka juuttui kurkkuuni kunnolla. Mielenterveystyötä nuorempana tehneellä Koivusalolla saattaa olla asiasta parempaa tietoa kuin minulla, mutta kuolaavan ”hullun” kuvassa oli jotakin todella väärällä tavalla häiritsevää.

Vaikutelma läpijuoksusta

Siinä missä valkoinen terrori hautautuu kenttätuomioistuimien kollektiivikurituksen alle, punainen kiukku purkautuu isoja herroja selkään ampumalla. Raakuudet ovat ehkä yksityiskohtia, mutta jäävät paremmin mieleen kuin vankileirien systemaattinen väkivalta sodan lopussa.

En kuitenkaan löydä elokuvasta uskottavaa itsenäistä kantaa sotahistoriamme synkimmän vuoden syistä, kurjistuvan työväen tympääntymisestä ahdinkoonsa. 

Motiiveja voisi tässäkin tietysti luetella ja niitä elokuvassakin mainitaan, mutta kohtuuttomuudesta kihisevän katkeruuden tulisi mieluummin tuntua lihassa kuin lukea paperilla. Laurilan pirtti on tässäkin poikkeus.

Tekstin kuvittaminen ei ole elokuvataiteen johtoajatus. Tätä Koivusalo ei joko sisäistä tai siitä välitä. Tiukka ote materiaalista puuttuu, joten syntyy rutikuivan ja läpijuostun koulunäytelmän vaikutelma säväyttävän ja punnitun monumentin sijasta. Tulevaa Akselia ja Elinaa ajatellen pidän huolestuttavana nuorenparin outoa kalvakkuutta.