Ohjaus: Cristian Mungiu etc.
★★☆☆☆
Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjassa tasokkaana esitysvuonna 2007 pääpalkinnon Palme d'Orin ensimmäisenä romanialaisena ohjaajana yllättäen vienyt Cristian Mungiu ei ainakaan siltä istumalta siirtynyt länteen leveämmän leivän ääreen, vaan haluaa edelleen rikastuttaa maansa suppeaa tuotantoa mutta nyt uudella arvovallalla.
Sillä voi olla korvaamattoman arvokas merkitys kommunismin kaatumisen jälkeiselle, suuntaansa ja esikuvia etsivälle nuorelle elokuvakulttuurille. Romaniassa pitkien ohjaustöiden tuotanto käsittää vain noin kymmenen nimekettä vuodessa – siis puolet vähemmän kuin asukasluvultaan pienemmässä Suomessa.
Paitsi henkilökohtaista voittoa Mungiulle 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää merkitsi viimeistä sinettiä maan uuden elokuvasukupolven läpimurrolle manner-Eurooppaan, mitä festivaaliyleisöä ihastuttaneet Cristi Puiun The Death of Mr Lazarescu (2005) ja Corneliu Porumboiun 12:08 East of Bucharest (2006) olivat jo osaltaan ennakoineet.
Kun vielä nostaa Christian Nemescun Cannesissa Un Certain Regard -sarjassa vuonna 2007 juhlitun elokuvan California Dreamin´ menestysfilmien joukkoon, täytyy vain ihmetellä, kuinka vahvalla panoksella maasta on viime vuosina rynnitty tärkeiden näyteikkunafestivaalien paraatipaikoille. Meillä Suomessa täytyy vieläkin lämmitellä yhden Aki Kaurismäen arvostuksen hehkussa.
Markkinoinnin sumuverho
Tällä vuosikymmenellä laajemminkin Itä- ja Keski-Euroopassa yleistynyt kansallinen itseruoskinta lähihistorian virheistä jatkuu Mungiun kirjoittamassa viisi pitkää episodia käsittävässä elokuvassa, joka tarttuu tragikoomisella otteella Karpaattien nerona itsensä nähneen diktaattori Nikolae Ceausescun vallan viheliäisiin vuosiin.
Näissä ruohonjuuritason makaabereissa heijastuksissa halutaan yhtäältä osoittaa, millaisia keinoja vain hätä voi päästään keksiä, toisaalta nauraa ylettömälle virkavaltaisen järjestelmän pokkuroinnille, joka yhtä useasti kuin onnistuu menee taatusti pieleen. Mitä pedanttisemmaksi byrokratia vallantäyteydessään kasvaa, sitä tolkuttomampiin erheisiin inhimilliset ihmiset tietysti sortuvat hakiessaan siltä hyväksyntää.
Elokuvan markkinoinnissa on hyödynnetty ovelaa temppua. Teokseen on kuvattu kuusi episodia, mutta Cannesissa elokuvaa esitettiin aina yhden tai kahden jakson verran vajaana laitoksena. Lehdistönäytöksessä, johon itse osallistuin Suomessa, Tarinoita kulta-aikana (2009) näytettiin viiden episodin mittaisena, mutta niiden järjestystäkin huhutaan vaihdeltavan yleisönäytäntöjen välillä.
Tämä on teoriassa mahdollista, koska jaksot eivät muodosta lineaarisesti etenevää yhtä tarinaa risteilevine ihmiskohtaloineen, vaan ovat mukamas kaupunkilegendoihin pohjautuvia kertomuksia itsenänsä. Ovatko ne totta vai tarua ei ole merkityksellistä, sillä hyvin ne voisivat olla.
Omituista tyyliä perustellaan uskollisuudella senaikaisille sumutuksille, sillä missään – edes elokuvateatterissa – ei voinut olla varma mitä eteensä sai. Samaa tarkoituksellista salamyhkäisyyttä lietsotaan tiedolla, että Mungiun lisäksi elokuvalla on neljä muutakin ohjaajaa. Kuka vastaa mistäkin, on pidetty tekijöiden sopimuksella salassa.
Pisintä ja staattisinta episodia rakkaudenkipeästä kanakuljettajasta epäilee Mungiun ohjaamaksi. Rakkaudettomassa suhteessa elävän kuskin täyttymätön unelma maaseudun levähdyspaikan ahkerasta emännästä johtaa kananmuniin kytkeytyvään rikkomukseen. Haaleat värit, niitä myötäilevä alakuloinen ironia ja hillitty kameratyö viittaavat ohjaajan hallittuun kädenjälkeen.
Vitsejä ja ilkamointia
Episodit puolueen virallisesta vierailusta maalaiskylään, johtajan valokuvasta, ahneesta poliisimiehestä ja ilmakauppiaista ovat selvästi humoristisempia, satiirin ja farssin asteikolla laidasta laitaan liikuskelevia ilkamoivia ajankuvia. Ne kyllä reunustavat ääriviivoiltaan ymmärrettävän freskon ihmisten julkisen totuuden verhon takana suorittamista puliveivauksista, joista nöyryyttävimpiä esitettäisiin nykyisin tositelevisiossa.
Pelkkä kommunismin peikko ei kuitenkaan riitä sitomaan kokonaisuutta järin ehyeksi tai dramaturgisesti kiinnostavaksi. Jaksojen painoarvossa on suurta vaihteluväliä, mitä tuskin paikkaa niiden järjestystä veivaamalla.
Lannistettujen yksilöiden sisukkaassa toimeliaisuudessa systeemin paikallaan polkevissa rattaissa on toki absurdismia, jolle on pienen etäisyyden päästä helppo nauraa. Kovin syvältä ei katsojaa tällä metodilla kuitenkaan kouraista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti