The Ghost Writer (2010)

Ohjaus: Roman Polanski

★★☆☆☆

Lähinnä muista kuin ammatillisista syistä otsikoissa pysytellyt Roman Polanski ei ole kyennyt avaamaan uusia uria elokuvataiteeseen pitkiin aikoihin. Viimeksi todella hätkähdin Katkerasta kuusta (1992), jonka perversioon taipuvaisia roolileikkejä ja seksuaalista kyltymättömyyttä tarkastelee ohjaajan henkilöhistoriaakin muistellen.

Persoonallisen intiimejä teoksia vuosikymmeniä kuvanneelle elokuvantekijälle työnsä ovat vaikuttaneet olevan yhtä lailla terapiaa kuin taiteellisen luovuuden ilmaustakin sen jälkeen, kun hänen nuori vaimonsa surmattiin, ja hänestä itsestään tuli syytetty paljon julkisuutta saaneessa, tänä päivänäkin kesken olevassa oikeusjutussa.

Jopa ilman hänen minäänsä liittyviä tunnuksia hahmoteltua Pianistia (2002) ohjaajan lapsuusmuistoista Puolasta lähestyy eräänlaisena omakuvana, sillä sivuaahan herkän vainotun taiteilijan kujanjuoksu hänen omaansa. Haluan korostaa, ettei tunnustuksellisuudessa tai sukulaissielun näkemisessä ole vielä sinänsä mitään tuomittavaa.

Verrattuna varhaisuransa nyrjähtäneisiin painajaisiin Polanskin myöhäiskauden asetelmat eivät kuitenkaan kiristy yhtä ahdistaviksi yksin jääneiden piinapenkeiksi, vaikka tulokulma tapahtumiin säilyykin tiukan subjektiivisena kuten ennenkin.

Kuinka paljon Berliinissä Hopeisella karhulla palkittu ohjaus kärsii siitä, että ohjaaja yksityiselämänsä hankaluuksien vuoksi joutui valvomaan elokuvansa jälkituotantoa tutkintavankeudesta käsin, on kysymys, johon emme koskaan saa tyhjentävää vastausta. Joka tapauksessa teosta leimaavat huolettomilta tuntuvat yleistykset ja puutteet atmosfäärissä.

Haamukirjoittaja saa rahakkaan pestin

Ulkoisesti realistinen The Ghost Writer (2010) ottaa aivan oikeutetustikin taka-askelia seitsemänkymmentälukulaisen vainoharhaisen poliittisen jännityselokuvan suuntaan, sillä öljysodissa ja terroristijahdissa on paljon yhtäläisyyttä Vietnamin ja Watergaten tapahtumiin. Samalla se sisältää myös klassisia, Alfred Hitchcockin töistä tuttuja sivullisen miehen satimeen joutumisen elementtejä. Polanskin päällimmäisenä murheena ei kuitenkaan ole todistaa päähenkilön syyttömyyttä rikokseen – epäiltyjä ovat muut – vaan juoksuttaa häntä yhä lähemmäs totuuden miekkaa, jossa on terävät vaaransa.

Iso-Britannian entisen pääministerin muistelmien tekijä on kuollut hämärissä olosuhteissa ja hänen paikalleen palkataan nopeasti toinen haamukirjoittaja, jonka tehtävänä on saattaa teos julkaisukuntoon kuukaudessa. Samaan aikaan julkisuuteen ilmaantuvat syytökset poliitikon mahdollisista virkarikoksista, kun häntä syytetään terroristiepäiltyjen luovuttamisesta vieraan vallan hyppysiin. Syrjäiselle rantatalolle Yhdysvaltoihin kansainvälisen tuomioistuimen valtaa paenneen perheen elämää saarella häiriköivät paparazzit ja päitä vadille vaativat mielenosoittajat.

Näissä vaikeissa olosuhteissa aavekynäilijä käy työhönsä, tutustuu ministerin vaimoon ja havaitsee ensimmäiset aukot virallisessa tarinassa.

Kaikilla on salattavaa

Roman Polanski ei ole tunnettu yhteiskunnallisesti virittyneenä vaikuttajana, mikä näkyy sangen pinnallisena poliittisen elämän kuvauksena. Tony Blairistä vaikutteensa imeneessä pääministerin ontosti virnuilevassa hahmossa huomaa tuskin ollenkaan sellaista imua, joka selittäisi hänen aiempaa kansansuosiotaan, joka on nyt kääntynyt poliitikkoa esittävää näyttelijää vastaan. Entinen suurmies näyttäisi sekaantuneen peräti kahteen ikävään selkkaukseen. 

Jotensakin oikean asian puolella olevassa, mutta julkisesti jo tuomitussa henkilössä Polanski nähnee itseäänkin, kun mahalaskua luisuva idoli joutuu jatkuvasti väistelemään kameroita ja selittelemään hänelle selviä moraalisia valintoja. Sijaiskärsijöitä kaikkialla näkevä ohjaaja samastuu varmasti myös asetelman taiteilijaan, haamukirjailijaan, josta tulee syyttömänä takaa-ajettu.

Kerronta onnahtelee lähes kaikissa juonenkäänteissään, joista tässä on syytä puhua kieli keskellä suuta. Kuitenkin tuntuu erikoiselta, että kirjailija esimerkiksi paikantaa todisteita huoneestaan, jonka luulisi olevan perin pohjin pengottu.

Riivattuja, jahdattuja ja ahdisteltuja aina tarkasteleva ohjaaja katsoo asetelmaa teatraalisena näyttämöpelinä, jossa salaisuuksiaan varjelevat henkilöt vaihtavat shakkinappuloina ruutuja ja rakentavat ansoja. Sylttytehdas on tietysti Amerikassa.

Valheiden mittakaava ja etenkin paljastumisen tavat piirtyvät mieluummin jännityselokuvan muottien kuin tosielämän mukaan. Rantahuvilan ikkunasta kangastelevat meren kuohut eivät vertauskuvina riitä vankistamaan sisällön maisemaa, joten voi olla että tiiviimpi sulkeutuminen neljän seinän sisään olisi säväyttänyt enemmän.