Ohjaus: Klaus Härö
★★☆☆☆
Klaus Härö on ottanut paikkansa maamme palvotuimpana uutena ohjaajana kahdella Ruotsin lähihistoriaa tarkastelevalla elokuvallaan. Ylistystä ei ole vähentänyt se tosiseikka, että myös Härö monen muun kollegansa tavoin kääntelee mieluummin kellojen viisareita taaksepäin kuin paneutuu meidän aikamme ilmiöihin.
Kun hän nyt täydentää Näkymättömän Elinan (2003) avaaman ja Äideistä parhaimman (2005) jatkaman sarjan Uudella ihmisellä (2007), voi teossarjaa lähestyä länsinaapurimme menneisyyttä punnitsevana trilogiana, vaikka sen kahdessa ensimmäisessä osassa näkökulma onkin suomalaislapsella.
Härön kaikki kolme elokuvaa kuvaavat lasten ja nuorten kokemusmaailmaa tragedian jälkimainingeissa, kun heillä itsellään ei ole sananvaltaa yhteiskunnan päätöksiin heidän puolestaan.
Näkymättömässä Elinassa isänsä poismenoa sureva tyttö pakenee koululaitoksen tyranniaa suolle, Äideistä parhaimmassa Ruotsiin lähetetty poika niskuroi isäntäväelleen ja Uudessa ihmisessä nuorten naisten työkotiin pakolla vietävä 17-vuotias Gertrud tekee suunnitelmia laitoshoidosta vapautuakseen.
"Ei-toivotut perintötekijät"
Uusi ihminen on kuitenkin materiaaliltaan Klaus Härön kahta aikaisempaa teosta ratkaisevasti laajempi, monisyisempi ja kriittistä tarkastelua vaativampi. Filmi nimittäin valottaa Ruotsin valtiollista sterilointipolitiikkaa yksilötarinansa kautta, mikä vaatii emotionaalisen ja psykologisen vainun lisäksi myös terävää poliittista skalpellia, jolla puhkoa aiheen ikävimmätkinkin paiseet.
Länsinaapurissamme suoritettiin vuosien 1935-1975 aikana yli 60 000 suvunjatkamisen estävää lääketieteellistä toimenpidettä erilaisia pakko- ja taivuttelukeinoja hyväksikäyttäen. Viranomaiset saattoivat esimerkiksi evätä oikeuden aborttiin tai estää laitoksesta vapautumisen tekaistuilla syillä.
Yksinkertaistettuna kyse oli rotuhygienan oppien leviämisestä myös Pohjoismaihin, kun viranomaiset halusivat estää "ei-toivottujen perintötekijöiden" siirtymisen alemmassa sosiaaliluokassa.
Ideologian ääripäässä olivat tietysti natsit, mutta myös Suomessa sterilointilaki salli pakkotoimenpiteet, jotka puolestaan Ruotsissa olivat laittomia. Joka tapauksessa myös seillä kyse oli usein täysin terveistä ihmisistä, joiden lisääntymiskyvyn valtio vei.
Härö liian kiltti ihminen
Kurjan aiheen käsittelijäksi Klaus Härö on liian kiltti ihminen. Hänen ohjaustyylissään on aikaisemmin havainnut merkkejä bergmanilaisesta hahmottelusta, mutta yhteisön sairauden paljastavaa menetelmää porvoolainen ei kykene muodostamaan ruotsalaismestarin perässä.
Kansallisen häpeätahran koko laajuus ja karmaisevuus jääkin teokselta kokonaan analysoimatta. Hyvinvointivaltionsa erinomaisuudella vuosikymmeniä patsastelleen järjestelmän rakenteellisen yhteyden paljastaminen systemaattista tuhoa kylvävään, silti demokraattisesti orkestroituun hankkeeseen olisi tämän elokuvan keskeinen tehtävä, mutta vaatimukseen on hankala vastata työkodissa huhkivien tyttöjen arkipuuhastelujen tasolta.
Toisin sanoen elokuva näyttää kyllä, mitä tapahtui, pohtimatta perusteellisesti miksi ja miten.
Vaikuttaakin ilmeiseltä, että käsikirjoittaja Kjell Sunstedtin oman äidin ja tämän sisarusten kokemuksiin pohjaava tositarina on sittenkin liian lähellä skenaristia, jotta aihepiiriin voi saada niin sanotun terveen etäisyyden.
Laitoksessa virittäytyvällä päähenkilön ja hiljaisen apupojan välisellä romanssilla 1950-luvun alkuun sijoittuvaan teokseen luodaan keinotekoiselta vaikuttava Juudas-polku, jolla syntyvät vaaleanpunaiset pilvilinnat saavat täysin suhteettoman huomion ympärillä leviävän puhdistusoperaation kustannuksella.
Tilinteko jää tekemättä
Uuden ihmisen muodosta havaitsee enemmän kirjallisia ja teatraalisia ratkaisuja kuin harvoja näkemyksiä syventävää elokuvallista ilmaisukieltä. Pahvisten roolihenkilöiden suuhun huonosti istuva replikointi ja sitä entisestään puurouttavat puolilähikuvat latistavat elokuvan liian usein omapäisten asukkaiden staattiseksi lavanäytelmäksi.
Sen sijaan pyykkitelineiltä poimitut otokset, joissa laitoksen vangit katoavat kuvasta kuin haamut, luovat väkeviä yhteyksiä kolmannen valtakunnan keskitysleireihin.
Nuoren Gertrudin tie synnyinkodistaan laitoshoitoon ja sieltä vielä kurjempaan kohtaloon olisi ansainnut lisää tiivistäviä rinnastuksia, sillä vetistelevänä marttyyritarinana kansallinen tilinteko jää suorittamatta.
Härön kaikki kolme elokuvaa kuvaavat lasten ja nuorten kokemusmaailmaa tragedian jälkimainingeissa, kun heillä itsellään ei ole sananvaltaa yhteiskunnan päätöksiin heidän puolestaan.
Näkymättömässä Elinassa isänsä poismenoa sureva tyttö pakenee koululaitoksen tyranniaa suolle, Äideistä parhaimmassa Ruotsiin lähetetty poika niskuroi isäntäväelleen ja Uudessa ihmisessä nuorten naisten työkotiin pakolla vietävä 17-vuotias Gertrud tekee suunnitelmia laitoshoidosta vapautuakseen.
"Ei-toivotut perintötekijät"
Uusi ihminen on kuitenkin materiaaliltaan Klaus Härön kahta aikaisempaa teosta ratkaisevasti laajempi, monisyisempi ja kriittistä tarkastelua vaativampi. Filmi nimittäin valottaa Ruotsin valtiollista sterilointipolitiikkaa yksilötarinansa kautta, mikä vaatii emotionaalisen ja psykologisen vainun lisäksi myös terävää poliittista skalpellia, jolla puhkoa aiheen ikävimmätkinkin paiseet.
Länsinaapurissamme suoritettiin vuosien 1935-1975 aikana yli 60 000 suvunjatkamisen estävää lääketieteellistä toimenpidettä erilaisia pakko- ja taivuttelukeinoja hyväksikäyttäen. Viranomaiset saattoivat esimerkiksi evätä oikeuden aborttiin tai estää laitoksesta vapautumisen tekaistuilla syillä.
Yksinkertaistettuna kyse oli rotuhygienan oppien leviämisestä myös Pohjoismaihin, kun viranomaiset halusivat estää "ei-toivottujen perintötekijöiden" siirtymisen alemmassa sosiaaliluokassa.
Ideologian ääripäässä olivat tietysti natsit, mutta myös Suomessa sterilointilaki salli pakkotoimenpiteet, jotka puolestaan Ruotsissa olivat laittomia. Joka tapauksessa myös seillä kyse oli usein täysin terveistä ihmisistä, joiden lisääntymiskyvyn valtio vei.
Härö liian kiltti ihminen
Kurjan aiheen käsittelijäksi Klaus Härö on liian kiltti ihminen. Hänen ohjaustyylissään on aikaisemmin havainnut merkkejä bergmanilaisesta hahmottelusta, mutta yhteisön sairauden paljastavaa menetelmää porvoolainen ei kykene muodostamaan ruotsalaismestarin perässä.
Kansallisen häpeätahran koko laajuus ja karmaisevuus jääkin teokselta kokonaan analysoimatta. Hyvinvointivaltionsa erinomaisuudella vuosikymmeniä patsastelleen järjestelmän rakenteellisen yhteyden paljastaminen systemaattista tuhoa kylvävään, silti demokraattisesti orkestroituun hankkeeseen olisi tämän elokuvan keskeinen tehtävä, mutta vaatimukseen on hankala vastata työkodissa huhkivien tyttöjen arkipuuhastelujen tasolta.
Toisin sanoen elokuva näyttää kyllä, mitä tapahtui, pohtimatta perusteellisesti miksi ja miten.
Vaikuttaakin ilmeiseltä, että käsikirjoittaja Kjell Sunstedtin oman äidin ja tämän sisarusten kokemuksiin pohjaava tositarina on sittenkin liian lähellä skenaristia, jotta aihepiiriin voi saada niin sanotun terveen etäisyyden.
Laitoksessa virittäytyvällä päähenkilön ja hiljaisen apupojan välisellä romanssilla 1950-luvun alkuun sijoittuvaan teokseen luodaan keinotekoiselta vaikuttava Juudas-polku, jolla syntyvät vaaleanpunaiset pilvilinnat saavat täysin suhteettoman huomion ympärillä leviävän puhdistusoperaation kustannuksella.
Tilinteko jää tekemättä
Uuden ihmisen muodosta havaitsee enemmän kirjallisia ja teatraalisia ratkaisuja kuin harvoja näkemyksiä syventävää elokuvallista ilmaisukieltä. Pahvisten roolihenkilöiden suuhun huonosti istuva replikointi ja sitä entisestään puurouttavat puolilähikuvat latistavat elokuvan liian usein omapäisten asukkaiden staattiseksi lavanäytelmäksi.
Sen sijaan pyykkitelineiltä poimitut otokset, joissa laitoksen vangit katoavat kuvasta kuin haamut, luovat väkeviä yhteyksiä kolmannen valtakunnan keskitysleireihin.
Nuoren Gertrudin tie synnyinkodistaan laitoshoitoon ja sieltä vielä kurjempaan kohtaloon olisi ansainnut lisää tiivistäviä rinnastuksia, sillä vetistelevänä marttyyritarinana kansallinen tilinteko jää suorittamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti