Ohjaus: Saara Saarela
★☆☆☆☆
Syksyn kotimaisten ensi-iltojen joukossa Väärät juuret (2009) on ensimmäinen harmittava floppi. Vaikka sen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Saara Saarela on verrattain nuoresta iästään huolimatta jo kokenut tekijä sekä elokuvien, television että mainosten puolella, kärsii hänen toinen pitkä valkokangasohjauksensa lastentaudeista, joita voi kuvitella löytävänsä Taideteollisen korkeakoulun oppilastöistä.
Skenaarioon on ympätty mukaan ongelmia ja ahdistuksen lähteitä kahmalokaupalla, mutta niiden kehittelyssä, tarkentamisessa ja syventämisessä kairataan alkuruudun jäätä. Ehkä siksi yksi teoksen roolihenkilöistä harrastaa avantouintia. Luonnosta muistuttava lopputulos voisi olla jonkun maanantai-illan viikottaissarjan pilottijakso.
Tarina kertoo pohjoissuomalaisesta uusioperheestä, johon kuuluu isä Mikon ja äiti Mirjamin lisäksi heidän teini-ikäinen biologinen tyttärensä Pihla sekä lapsena Kiinasta adoptoitu koululaistyttö Lumi. Mikon aikaisemmasta avioliitosta oleva aikuinen Sakari on elänyt pitkään ulkomailla paetakseen vaativaa isäänsä ja antiikkikauppaa, pojan vastuulle aikanaan jäävää perheyritystä, josta hän ei ole kiinnostunut.
Vanhempien salaama Mikon perinnöllinen sairaus saattaa perheen yhteen isän oireiden pahetessa ja äidin niistä ymmärrettävästi huolestuessa. Haavoista henkiset kaipaavat tosiasioiden hyväksymistä umpeutuakseen, mutta fyysisiin arpiin ei löydy parantavaa rohtoa.
Kuolemaan johtavaa Huntingtonin tautia Väärät juuret valottaa lähinnä ulkoisten oireiden kautta. Yhden talven tapahtumien aikana hitaasti vuosien aikana kehittyvä sairaus ei ehdi näyttää pimeimpiä puoliaan yksilön persoonan mullistajana, joten tekijöiden on hankala välttää ulkokultaisuutta.
Kovin paneutuvasti elokuvan ei voi kuitenkaan kehua käsittelevän edes eettistä kysymystään, milloin vanhempien tulisi kertoa lapsilleen perinnöllisen sairauden mahdollisuudesta. Mahdoton on kuitenkin ajatus, ettei yli kolmekymppiselle miehelle sitä vielä olisi kerrottu.
Kun Suomeen palannut Sakari saa sitten kuulla terveyttään uhkaavasta asiasta, hän ryntää kadulle juoksemaan, koska se näyttää valkokankaalla hyvältä.
Äidin talviuiskentelussa on hieman samaa tympäisevää kuvamaalailun makua, vaikka hyiseen veteen pulahtamisen puhdistavaa kirpaisevuutta voi varmasti tarkastella vertauksellisestikin.
Kahden tyttären itsenäistymistä ja sukupolviteemaakin sivutaan, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi kaikesta jää puolivillaisuus, niin myös Oulun paikallisvärin hyödyntämisestä. Totuuden tunnustamisen vaikeutta ja sairauden taakkaa korulauseilla jankkaava elokuva kaipaisi rohkeita linjanvetoja, rehellistä luonnetutkiskelua sekä muotoonsa tiukkaa otetta. Näyttelijät jäävät todella yksin hakemaan suuntaa hapuileviin rooleihinsa.
Skenaarioon on ympätty mukaan ongelmia ja ahdistuksen lähteitä kahmalokaupalla, mutta niiden kehittelyssä, tarkentamisessa ja syventämisessä kairataan alkuruudun jäätä. Ehkä siksi yksi teoksen roolihenkilöistä harrastaa avantouintia. Luonnosta muistuttava lopputulos voisi olla jonkun maanantai-illan viikottaissarjan pilottijakso.
Tarina kertoo pohjoissuomalaisesta uusioperheestä, johon kuuluu isä Mikon ja äiti Mirjamin lisäksi heidän teini-ikäinen biologinen tyttärensä Pihla sekä lapsena Kiinasta adoptoitu koululaistyttö Lumi. Mikon aikaisemmasta avioliitosta oleva aikuinen Sakari on elänyt pitkään ulkomailla paetakseen vaativaa isäänsä ja antiikkikauppaa, pojan vastuulle aikanaan jäävää perheyritystä, josta hän ei ole kiinnostunut.
Vanhempien salaama Mikon perinnöllinen sairaus saattaa perheen yhteen isän oireiden pahetessa ja äidin niistä ymmärrettävästi huolestuessa. Haavoista henkiset kaipaavat tosiasioiden hyväksymistä umpeutuakseen, mutta fyysisiin arpiin ei löydy parantavaa rohtoa.
Kuolemaan johtavaa Huntingtonin tautia Väärät juuret valottaa lähinnä ulkoisten oireiden kautta. Yhden talven tapahtumien aikana hitaasti vuosien aikana kehittyvä sairaus ei ehdi näyttää pimeimpiä puoliaan yksilön persoonan mullistajana, joten tekijöiden on hankala välttää ulkokultaisuutta.
Kovin paneutuvasti elokuvan ei voi kuitenkaan kehua käsittelevän edes eettistä kysymystään, milloin vanhempien tulisi kertoa lapsilleen perinnöllisen sairauden mahdollisuudesta. Mahdoton on kuitenkin ajatus, ettei yli kolmekymppiselle miehelle sitä vielä olisi kerrottu.
Kun Suomeen palannut Sakari saa sitten kuulla terveyttään uhkaavasta asiasta, hän ryntää kadulle juoksemaan, koska se näyttää valkokankaalla hyvältä.
Äidin talviuiskentelussa on hieman samaa tympäisevää kuvamaalailun makua, vaikka hyiseen veteen pulahtamisen puhdistavaa kirpaisevuutta voi varmasti tarkastella vertauksellisestikin.
Kahden tyttären itsenäistymistä ja sukupolviteemaakin sivutaan, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi kaikesta jää puolivillaisuus, niin myös Oulun paikallisvärin hyödyntämisestä. Totuuden tunnustamisen vaikeutta ja sairauden taakkaa korulauseilla jankkaava elokuva kaipaisi rohkeita linjanvetoja, rehellistä luonnetutkiskelua sekä muotoonsa tiukkaa otetta. Näyttelijät jäävät todella yksin hakemaan suuntaa hapuileviin rooleihinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti