Veijarit (2010)

Ohjaus: Lauri Nurkse

★☆☆☆☆ 

Kolmekymppisten sitoutumisyritykset ja - ongelmat 2000-luvun suomalaisen elokuvan aiheena on todella nähty juttu. Erottavaksi piirteeksi vuoden viimeinen kotimainen ensi-ilta nostaa miesten välisen ystävyyden.

Veijarit (2010) on nimensä mukaisesti kevyt ja jälkiä jättämätön komedia. Se ei kai ole yllätys, vaikka Katri Mannisen käsikirjoituksen sanotaankin perustuvan näyttelijäkumppanusten Mikko Leppilammen ja Antti Luusuaniemen yhteisiin kokemuksiin opiskeluajaltaan. Elokuvan kämppikset Saku (Leppilampi) ja Ässä (Luusuaniemi) ovat kylläkin aikamiehiä jo, joten yhteydet tosielämään ovat väkisinkin melko väljiä. Markkinoinnissa on tietysti houkuttelevaa muistuttaa mahdollisuudesta.

Juttu etenee kaavamaisesti, kuten odottaa sopii. Ensin parhaat ystävykset halkovat pintabaareja muotitietoisten pröystäilijöiden itsevarmuudella, pilailevat tyhmempiensä kustannuksella ja kaatavat naisia vuoteisiinsa.

Sitten kuvioon tulee ensimmäinen kolhu, kun Ässä rakastuu palavasti Pihla Viitalan esittämään Annaan, joka kehottaa miestä lopettamaan hulivilipoikien touhut. Alkaa kasvutarina lojaliteettien ristivedossa tuulettuvan Ässän mietiskelyvaiheesta, antaako seurustelukammoisen ja naisvihamielistä lähentelevän Sakun määritellä puolestaan, millaista elämää saa viettää.

Näyttelijänäkin tunnetun Lauri Nurksen toisessa ohjaustyössä pohditaan siis valintoja, joita aikuistumisen tosiasia tuo mukanaan. Kuinka käy ystävyyden, kun rakkaus vetää jalat alta?

Jos rimaksi nostaa vain Nurksen esikoisen Sooloilua (2007), tyypittely ei ole aivan kamalaa pääesiintyjien osalta. Silti sivuosien karrikoidut ylilyönnit ovat hyvin häiritseviä. Ilmeisesti tasa-arvoisempaa näkökulmaa haettaessa Malla Malmivaara saa luvan olla langennut nainen, renttumiesten veroinen seksinnälkäinen peto.

Veijaritkaan ei ratko lajityypin perusongelmaa, joka syntyy, kun pinnallisten henkilöjen kepeästä naljailusta siirrytään äkisti syvempiin, perustavampia ratkaisuja kysyviin ristiriitoihin, joita kaksiulotteisilla tyypeillä ei luulisi olevankaan. Nurkse yrittää absurdia, mutta puusta pudonnut lopetus vain rikkoo kertomuksen vaivoin hipaiseman tunnun oikeaan.