lauantai 14. joulukuuta 2013

Ennen aikojaan (2009)

Ohjaus: Aaron Schneider

★★☆☆☆ 
Kuvaajana uraansa käynnistelleen Aaron Schneiderin ensimmäisestä pitkästä teatterielokuvasta ei ole aivan vaivatonta etsiä syytä sille, miksi sen on onnistunut vetämään puoleensa Robert Duvallin, Bill Murrayn ja Sissy Spacekin kaltaisia veteraaninimiä, joista kukin on nähty tämänkaltaisissa rooleissa monta kertaa ennenkin. Esikoisohjaaja, folk tale -legenda ja verkkainen käsikirjoitus - eivät kaikkein tyypillisimpiä vetonauloja.
Filmin tähtäin lienee ollut kansantarinan loimua hehkuva pieni ja sympaattinen art house -pala, jolle festivaalinäkyvyyden kautta voisi siunaantua laajempaakin mielenkiintoa. Siinä teos näyttääkin onnistuneen kohtalaisesti, ponnistinlautana Toronton elokuvajuhlat, mutta valmiiksi hiottuna teoksena tuskin edes puolittain.

Felix Bush (Duvall) elää erakkona sisämaan pikkukaupunkia ympäröivän metsän perimmäisintä torppaa 1930-luvun Amerikassa. Avauskohtauksessa kasvoton mies juoksee palavasta talosta parta käryten.
Myöhemmin paljastuu, että ilkeiden juorujen kohteena säilynyt tapaus kytkeytyy jotenkin kaupunkilaisten pelkäämän ärtyisän äijän haluun vuosien poterossa olemisen jälkeen kaivautua kolostaan ja järjestää itselleen juhlat, edelleen elävän miehen hautajaiset. Niihin kutsutaan ihmisiä saapuvaksi koko lähiseudulta arvonnan rahakkaan pääpalkinnon houkutuksella. Murray esittää erikoista toivetta toteuttavaa, tietysti velmua hautausurakoitsijaa, Spacek eilisen herkkää heilaa.
Syrjäytyneistä outolinnuista kertovien elokuvien pitkässä sarjassa (Rankka päivä, One Hour Photo, Richard Nixonin salamurhaEnnen aikojaan (2009) kulkee päinvastaiseen suuntaan. Harteilla painavaa taakkaa ei siinä kevennetä psykoottisella purkauksella, vaan täydellä julkisella puhdistautumisella.
Ohjaajana debytantti Schneider alistuu näyttelijöidensä vietäväksi, eikä teoksen epookkikaan tee vaikutusta. Sinänsä charmantti ja latautunutta roolia tekevä Duvall saa huseerata mielensä mukaan välittämättä lainkaan siitä, kuinka epäjohdonmukaiselta hänen käytöksensä tai suhteensa kaupunkilaisiin näyttää. Säyseiden sävyjen silkkimailla Felix Bush ei vaikuta hetkeäkään siltä, että voisi siltä istumalta tappaa jonkun, kuten kaikki jännittävät.
Käsikirjoituksenkin latteutta on puolestaan sovitusta etsivän tarinan luvattoman laimea lopetus, joka tulee kuin varkain, puolivaloilla ja kytkin päällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti