Ohjaus: Martin Scorsese
★★★★☆
Yhteistyön katkeaminen kalvinistisen käsikirjoittajan Paul Schraderin kanssa merkitsi Martin Scorsesen uralle paljon ratkaisevampaa takaiskua kuin yleisesti ollaan valmiita myöntämään tai vielä tästä filmistä on suoraan luettavissa.
Mafiaveljet (1990) perustuu Nicolas Pileggin opukseen, joka hahmottaa muotokuvan 11-vuotiaana rikollisen järjestön palvelukseen hakeutuneesta Henry Hillistä.
Vaikka elokuvan keskeiset teemat, menestyksen sokaiseman nousukkaan romahdus ja unelmien kääntöpuoli, ovat suoraa jatkoa Scorsesen ja Schraderin mestariteoksille, puuttuu Mafiaveljistä se persoonaa lävistävä ja vieraantumista aiheuttava syyllisyys, itseinho ja epäily, joilla Taksikuskin (1975) ja Kuin raivon härän(1980) antisankarit kiehauttivat sappeaan.
Teoksen kiistellyin aines liittyy silti kirjan perua olevaan näkökulmaan, jossa tunteettomien psykopaattien makea elämä vaikuttaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Rikollisten toimien vetovoima kasvaa entisestään pitkän ylämäen aikana, kun yhteisön sisäinen huolenpito tarjoaa osallisille vain maukkaimpia hedelmiään.
Niiden annista nauttiva poika kasvaa vuosikymmenten kuluessa aikuiseksi gangsteriksi, jonka nousun sisilialaistaustaisen joukon ylimpään hierarkiaan estävät hänen irlantilaiset sukujuurensa.
Scorsesen moraalinen linjaus esittää väkivalta äkillisinä ryöpähdyksinä ilmaantuvana eläimellisenä himona istuu saumattomasti hahmotellun elämänmuodon katkonaisiin kohtauksiin, joissa kukaan ei voi olla varma kohtalostaan.
Päähenkilö kaatuu omaan ehtymättömään ahneuteensa, mutta katumusta rötöksistään nihilisti ei pysty tuntemaan.
Mafiaveljien svengaava meno tyhjine keskusteluineen ja äkkiväärine käänteineen saa kestonsa aikana sitä tummempia sävyjä mitä kauemmaksi sen siekailematon nilkki ajautuu normaalin arjen kaavamaisuuksista.
FBI:n todistajansuojeluohjelmaan päätynyt Hill on iso lapsi, murhaaja ja vastuuntunnoton petturi, mitä voi olla toisinaan vaikea hahmottaa ohjaajan häikäisevästi muotoilemien kuvasommitelmien säihkeestä.
Vaikka elokuvan keskeiset teemat, menestyksen sokaiseman nousukkaan romahdus ja unelmien kääntöpuoli, ovat suoraa jatkoa Scorsesen ja Schraderin mestariteoksille, puuttuu Mafiaveljistä se persoonaa lävistävä ja vieraantumista aiheuttava syyllisyys, itseinho ja epäily, joilla Taksikuskin (1975) ja Kuin raivon härän(1980) antisankarit kiehauttivat sappeaan.
Teoksen kiistellyin aines liittyy silti kirjan perua olevaan näkökulmaan, jossa tunteettomien psykopaattien makea elämä vaikuttaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Rikollisten toimien vetovoima kasvaa entisestään pitkän ylämäen aikana, kun yhteisön sisäinen huolenpito tarjoaa osallisille vain maukkaimpia hedelmiään.
Niiden annista nauttiva poika kasvaa vuosikymmenten kuluessa aikuiseksi gangsteriksi, jonka nousun sisilialaistaustaisen joukon ylimpään hierarkiaan estävät hänen irlantilaiset sukujuurensa.
Scorsesen moraalinen linjaus esittää väkivalta äkillisinä ryöpähdyksinä ilmaantuvana eläimellisenä himona istuu saumattomasti hahmotellun elämänmuodon katkonaisiin kohtauksiin, joissa kukaan ei voi olla varma kohtalostaan.
Päähenkilö kaatuu omaan ehtymättömään ahneuteensa, mutta katumusta rötöksistään nihilisti ei pysty tuntemaan.
Mafiaveljien svengaava meno tyhjine keskusteluineen ja äkkiväärine käänteineen saa kestonsa aikana sitä tummempia sävyjä mitä kauemmaksi sen siekailematon nilkki ajautuu normaalin arjen kaavamaisuuksista.
FBI:n todistajansuojeluohjelmaan päätynyt Hill on iso lapsi, murhaaja ja vastuuntunnoton petturi, mitä voi olla toisinaan vaikea hahmottaa ohjaajan häikäisevästi muotoilemien kuvasommitelmien säihkeestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti