Meri sisälläni (2004)

Ohjaus: Alejandro Amenábar

★★★★☆

Eutanasia ja abortti ovat yhä meidän aikanamme suuria tunnekuohuja herättäviä eettisiä valintoja, vaikka individualistinen elämäntapamme yksilön vankkumatonta päätösvaltaa suosivana teemanaan hallitseekin jokapäiväistä arkeamme.

Elokuva taiteellisena ja poliittisena välineenä tarjoaa monen sortin saarnamiehille tilaisuuden vaikuttaa suuriin massoihin, sillä toisin kuin nykyinen elokuvakritiikki antaa ymmärtää, elokuvilla voi yhä olla valtava yhteiskunnallinen funktio ja vaikutusvalta. Armomurha ja raskauden keskeyttäminen ovat aiheina onneksi sen verran ankeita, etteivät kaikkein ahdasmielisimmät tekijät uskalla kaivaa kipeää maaperää. Yhtä haastava tehtävä on silti liberaaleilla taiteilijoilla, jotta he onnistuvat välttämään yksipuolisen julistamisen ja sentimentaalisen nyyhkyttelyn.

Englantilainen Mike Leigh päätyi ojasta allikkoon abortin oikeutusta sivuavassa ohjaustyössään Vera Drake (2004) pyrkiessään välttämään kokonaan vastuunsa kantaa ottavana taiteilijana. Yhtään paremmin ei onnistunut kanadanranskalainenDenys Arcand laimeassa jahkailussaan Barbaarien invaasio (2003), mikä vain todistaa, kuinka hienovaraisten painotusten kannattelemana tulenarkoja aiheita on käsiteltävä.

Mikään valtava yllätys ei kuitenkaan ole, että juuri nuori espanjalaisohjaajaAlejandro Amenábar onnistuu tehtävässä. Elokuva elokuvalta kehittynyt ohjaaja hallitsee ymmärtävän ilmaisun luonnostaan ja nyt hän lunastaa esittämänsä lupaukset myös materiaalin käsittelyssä. Meri sisälläni (2004) on Amenábarin tähänastisen uran kypsin ja hallituin ohjaustyö, joka on vahva vetoomus ihmisyyden puolesta. Palopuheet sivuuttaen teos kertoo konkreettisesti, että maailma yhä torjuu kuoleman osuuden elämän väistämättömässä kiertokulussa.

Jo kahdessa edellisessä tuotannossaan Abre los ojos - Avaa silmäsi (1997) ja The Others (2001) ohjaaja sivusi ruumiiltaan ja mieleltään haavoittuneiden ihmisten hätää maailmassa, jonka reunukset ovat vain tyhjiä koristeita ja keinotekoisia kuvitelmia. Meri sisälläni ei tarvitse enää silmänkääntötemppuja vakuuttaakseen ympäristön ymmärtämättömyydestä ja tekijän taituruudesta.

Kuten mainitut vuosiluvut havainnollistavat, Alejandro Amenábar hioo materiaaliaan keskivertoa syvemmin, mikä osoittaa erityisen hyvää harkintaa tositapahtumiin perustuvan henkilökuvan yhteydessä, jossa vaara liiasta subjektiivisuudesta on todellinen. Meri sisälläni säilyttää yleispätevän humanisminsa, koska teos on ennen kaikkea elokuva kuoleman hyväksymisestä, eikä niinkään yhden yksilön oikeudesta päättää elämästään. Vallitseva käytäntö vastustaa vapaata valintaa, koska tunnustamalla elämän rajallisuuden järjestelmä myöntäisi oman olemassaolonsa tilapäisyyden.

Elokuva sijoittuu tapahtumiltaan suurelta osin syrjäisen kylän laitamilla sijaitsevan maatilan yläkerran yhteen ainoaan huoneeseen. Ahtaan tilan vankina elää liki kolme vuosikymmentä neliraajahalvaantuneena ollut mies, joka on päättänyt poistua tästä maailmasta. Sukellusonnettomuuden seurauksena vain päätään liikuttamaan pystyvä, päätösvallan omaan ruumiiseensa menettänyt päähenkilö on katkeroitumisestaan huolimatta täysissä sielun voimissa, joten hän tarjoaa pätevän haasteen sekä elokuvan muille henkilöille että katsojille luodata omia asenteitaan ja ennakkoluulojaan armomurhan etiikkaan.

Meri sisälläni ei siis missään nimessä ole elämäkertaelokuva vaan hienovaraisesti muotoiltu, tärkeä puheenvuoro jokaisen kohdalle osuvasta väistämättömyydestä.

Näin ollen Alejandro Amenábar ei johdonmukaisesti ole kiinnostunut armomurhan juridisesta tai teologisesta väittelystä, ja ne elokuva sivuuttaakin lyhyin toteamuksin.Meri sisälläni keskittyy päähenkilönsä ankean arjen ja vireän mielen kautta avautuvaan kaksinaiseen näkökulmaan, johon viranomaisten tahdittomuudella ei muutenkaan olisi mitään annettavaa.

Ruumiinsa menettäneenä kuka tahansa on piittaamattoman yhteiskunnan armopaloista riippuvainen, mutta hengen vapauden liihottamista eivät mitkään rajoitukset kykene suitsimaan. Elokuvan vuorottelu arkirealismin sävyttämässä intiimissä henkilökuvauksessa ja vahvoin vertauskuvin hahmotelluissa unijaksoissa luovat suvaitsevaisuutta tähdentävään sovitukseen hurjaa latausta.

Ohjaaja kätkee sanomansa kohteliaasti kuin Yasuhiro Ozu tai Akira Kurosawakonsanaan, mutta ei peittele kertaakaan asemaansa vastuuntuntoisena kansalaisena.

Vastareaktioita epäilemättä aiheuttavista päätelmistään huolimatta elokuva vahvistaa hauraiden ihmisten selkärankaa. Tavanomaisen elämän eväät menettäneen miehen päättäväisyydessä ei ole valheellisuutta, koska hänen heikkoutensa ovat kaikkien tunnistettavissa.

Elokuvan haikea optimismi on aivan liian ylevää kerjätäkseen sääliä tai edes ymmärrystä katsojilta, jotka joutuvat itse tulkitsemaan johtolankoja ja lopulta hyväksymään saapuvan iltaruskon omakohtaisuuden. Alejandro Amenábarin mukaan elämää ei ole saatu katkeruuteen ja toivottomuuteen hukattavaksi, mutta sen ymmärtämisen ei tarvitse vielä merkitä keskiluokkaista suunnanmuutosta jokapäiväiseen todellisuuteen.

Humaanissa ja lohduttavassa elokuvassa vaikeita valintoja suorittavia henkilöitä ei tuomita teoistaan, vaan heidän rinnallaan seisotaan jämerästi tukien.