Ohjaus: Michael Mann
★★★☆☆
Vuosia pintakoreiden televisiosarjojen parissa puurtanut Michael Mann siirtyi edellisellä vuosikymmenellä amerikkalaisen ohjaajakunnan kiehtovimpaan laitaan, missä rikoselokuville tyypillinen hyvän ja pahan karkea erottelu tiedetään viihdemyllyjen suoltamaksi silmänkääntötempuksi.
Hollywoodissa työskentelevänä vanhanaikaisena auteurina hänkin on joutunut silti huomaamaan, ettei kaikkein mahtailevinkaan tyylittely vielä yksinään riitä unelmakaupungin petollisissa karkeloissa. Niinpä ohjaaja käsittelee toistuvasti lain rajan molemmilla puolilla tasapainoilevia hyväkkäitä kliseisillä juonikuvioilla ja ajan nimekkäillä tähtinäyttelijöillä.
Mann tutkii silti vahvasti olemassaolostaan ja unelmistaan kamppailevien yksilöiden yhteenottoa vallitsevan systeemin sääntöjen ja käytäntöjen puristuksesta. Hahmoista kukin on rooliinsa sitoma, työnsä hukuttama ja pohjimmiltaan pohjattoman yksinäinen vaeltaja.
Kenellekään ei liene yllätys, että 2000-luvun häpeilemättömän kierrätyskulttuurin kohteeksi osui lopulta 80-luvun maineikas yösarja Miami Vice. Sarjan vastuullisen tuottajan, sittemmin ohjaajana kunnostautuneen visionäärin jos kenen odottaa sopivan moisen rahastuksen päteväksi kuvittajaksi synkkää taivasta ja kelmeitä maisemia hyödyntävällä digitaaliestetiikallaan.
Ehkä siksi Miami Vicen (2006) filmiversiota katsoo arveluttavasta lähtökohdasta huolimatta poikkeuksellisen optimistisena, koska puikkoihin ei ole päästetty musiikkivideoiden latteuksia suoltavaa tyhjäpäistä kamerankieputtajaa.
Empatia ja nihilismi rinta rinnan
Ohjaajan epätasaisissa, mutta aina hätkähdyttävissä visioissa ei ole juurikaan merkitystä sillä, vetääkö hän kyyniset päätelmänsä vallankäytön paatuneisuudesta ja ihmissielun kaksinaisuudesta todellisista tapahtumista vai päästään keksimistä sepitteistä. Insiderin (1999) ja Alin (2001) faktoja Mann käyttää yhtä joustavasti edukseen kuin Heatin (1995) ja Collateralin (2004) klassisia rikoskaavoja.
Myös Miami Vicessa piintynyt pahuus ja herraskainen hyvyys mittaavat toistensa arvoja klaustrofobisessa painajaisessa paljastaen hektisen neonvaloviidakon tyhjyydestä kuristavia siivuja. Moraalinen suoraselkäisyys vain ei milloinkaan ole yksioikoista tai vain tiettyyn henkilöön sidottua.
Laatujännärissä puntaroidaan kasvottoman kaupunkimaiseman katveessa ilmenevää kaksinaisuutta, joka kätkee syleilyynsä yhtä johdonmukaisesti sekä kylmää välinpitämättömyyttä että varovaista unelmointia. Elokuvan rakeiset, voimakkaat ja suurkaupungin synkkyyttä valjastavat kuvat syventävät vaikutelmaa maailmasta, jossa empatia ja nihilismi elävät rinta rinnan toisistaan tietämättä. Vain kohtalon ja sattuman sanelemat käänteet saattavat ne yhteen ja pakottavat vastapuolet pohtimaan valintojensa mielekkyyttä.
Niukka ja tympeä juoni huumekartellin pomoja metsästävistä virkavallan soluttautujista ja heitä väijyvistä houkutuksista ei sen sijaan vakuuta ketään.
Ristiriitainen kokonaisuus
Sisäänpäinkääntynyttä vangitsevaa unimaailmaa muistuttava visuaalinen ilme poimii kaupunkisiluettien muodoista, tumman yön kaduista ja horisonttiin kaartuvasta taivaanrannasta henkilöiden mustaa mieltä heijastavia otoksia yhdistellen kuviin sekä pehmeää swingiä että raskaasti käynnistyvää teollisuusrockia. Digitaalisen videokameran rosoisen realismin vuorotellessa jäntevästi pahaenteistä synkkyyttä huutaviin kasvokuviin kokonaisuus tulvii ilotonta ja valotonta kujanjuoksua kaikkien häviämässä pelissä.
Collateralin perusteltuun tunteettomuuteen verrattuna Miami Vice on silti emotionaalisesti auttamattoman ontto. Asetellessaan hahmonsa oopperamaisen muotonsa henkilöhistoriattomiksi palasiksi elokuva menettää räjähtävimmästä latauksestaan ratkaisevan sytykkeen, vaikka se perustuukin Mannin hyvään tahtoon välttää turhaa vertailua pohjalla olevaan televisiosarjaan. Traagiseksi kirjoitettu rakkauden ja petoksen sivupolkukin katkoo tällaisenaan filmin dramaturgista virtaviivaisuutta.
Vedenjakaja jatkoa ajatellen
Nykypäivän ristiriitaisin amerikkalainen elokuvaohjaaja sukkuloi uusimmassa ohjaustyössään yhä lähempänä sisältököyhää valtavirtaa, jonka vetovoiman hän väistää perinnetietoisella pessimissillään. Jalostaessaan film noirin ja William Friedkinin kyynisistä näkymistä tämän ajan tuntoja ja omaa taiteellista silmäänsä tyydyttäviä moraalianalyysejä Michael Mann vielä kerran sivuuttaa kaupallisen viihteen tolkuttomuudet.
Nähtäväksi silti jää, jääkö selittelyt ja moralisoinnit hylkäävä teos ohjaajan menneisyydelle kumartavaksi jäähyväiseksi vai yhä suureellisemmille spektaakkeleille kättä ojentavaksi tarjoukseksi.
Mann tutkii silti vahvasti olemassaolostaan ja unelmistaan kamppailevien yksilöiden yhteenottoa vallitsevan systeemin sääntöjen ja käytäntöjen puristuksesta. Hahmoista kukin on rooliinsa sitoma, työnsä hukuttama ja pohjimmiltaan pohjattoman yksinäinen vaeltaja.
Kenellekään ei liene yllätys, että 2000-luvun häpeilemättömän kierrätyskulttuurin kohteeksi osui lopulta 80-luvun maineikas yösarja Miami Vice. Sarjan vastuullisen tuottajan, sittemmin ohjaajana kunnostautuneen visionäärin jos kenen odottaa sopivan moisen rahastuksen päteväksi kuvittajaksi synkkää taivasta ja kelmeitä maisemia hyödyntävällä digitaaliestetiikallaan.
Ehkä siksi Miami Vicen (2006) filmiversiota katsoo arveluttavasta lähtökohdasta huolimatta poikkeuksellisen optimistisena, koska puikkoihin ei ole päästetty musiikkivideoiden latteuksia suoltavaa tyhjäpäistä kamerankieputtajaa.
Empatia ja nihilismi rinta rinnan
Ohjaajan epätasaisissa, mutta aina hätkähdyttävissä visioissa ei ole juurikaan merkitystä sillä, vetääkö hän kyyniset päätelmänsä vallankäytön paatuneisuudesta ja ihmissielun kaksinaisuudesta todellisista tapahtumista vai päästään keksimistä sepitteistä. Insiderin (1999) ja Alin (2001) faktoja Mann käyttää yhtä joustavasti edukseen kuin Heatin (1995) ja Collateralin (2004) klassisia rikoskaavoja.
Myös Miami Vicessa piintynyt pahuus ja herraskainen hyvyys mittaavat toistensa arvoja klaustrofobisessa painajaisessa paljastaen hektisen neonvaloviidakon tyhjyydestä kuristavia siivuja. Moraalinen suoraselkäisyys vain ei milloinkaan ole yksioikoista tai vain tiettyyn henkilöön sidottua.
Laatujännärissä puntaroidaan kasvottoman kaupunkimaiseman katveessa ilmenevää kaksinaisuutta, joka kätkee syleilyynsä yhtä johdonmukaisesti sekä kylmää välinpitämättömyyttä että varovaista unelmointia. Elokuvan rakeiset, voimakkaat ja suurkaupungin synkkyyttä valjastavat kuvat syventävät vaikutelmaa maailmasta, jossa empatia ja nihilismi elävät rinta rinnan toisistaan tietämättä. Vain kohtalon ja sattuman sanelemat käänteet saattavat ne yhteen ja pakottavat vastapuolet pohtimaan valintojensa mielekkyyttä.
Niukka ja tympeä juoni huumekartellin pomoja metsästävistä virkavallan soluttautujista ja heitä väijyvistä houkutuksista ei sen sijaan vakuuta ketään.
Ristiriitainen kokonaisuus
Sisäänpäinkääntynyttä vangitsevaa unimaailmaa muistuttava visuaalinen ilme poimii kaupunkisiluettien muodoista, tumman yön kaduista ja horisonttiin kaartuvasta taivaanrannasta henkilöiden mustaa mieltä heijastavia otoksia yhdistellen kuviin sekä pehmeää swingiä että raskaasti käynnistyvää teollisuusrockia. Digitaalisen videokameran rosoisen realismin vuorotellessa jäntevästi pahaenteistä synkkyyttä huutaviin kasvokuviin kokonaisuus tulvii ilotonta ja valotonta kujanjuoksua kaikkien häviämässä pelissä.
Collateralin perusteltuun tunteettomuuteen verrattuna Miami Vice on silti emotionaalisesti auttamattoman ontto. Asetellessaan hahmonsa oopperamaisen muotonsa henkilöhistoriattomiksi palasiksi elokuva menettää räjähtävimmästä latauksestaan ratkaisevan sytykkeen, vaikka se perustuukin Mannin hyvään tahtoon välttää turhaa vertailua pohjalla olevaan televisiosarjaan. Traagiseksi kirjoitettu rakkauden ja petoksen sivupolkukin katkoo tällaisenaan filmin dramaturgista virtaviivaisuutta.
Vedenjakaja jatkoa ajatellen
Nykypäivän ristiriitaisin amerikkalainen elokuvaohjaaja sukkuloi uusimmassa ohjaustyössään yhä lähempänä sisältököyhää valtavirtaa, jonka vetovoiman hän väistää perinnetietoisella pessimissillään. Jalostaessaan film noirin ja William Friedkinin kyynisistä näkymistä tämän ajan tuntoja ja omaa taiteellista silmäänsä tyydyttäviä moraalianalyysejä Michael Mann vielä kerran sivuuttaa kaupallisen viihteen tolkuttomuudet.
Nähtäväksi silti jää, jääkö selittelyt ja moralisoinnit hylkäävä teos ohjaajan menneisyydelle kumartavaksi jäähyväiseksi vai yhä suureellisemmille spektaakkeleille kättä ojentavaksi tarjoukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti