Ohjaus: Chris Kentis
★★★★☆
Open Water (2003) oli tekovuotensa tuhkimotarina, Chris Kentisin taskurahoillaan ohjaama elokuva, jonka hän kuvasi päivätyönsä ohessa viikonloppuisin ja vapaa-aikanaan.
Aiheensa perusteella teos valahtaisi vähänkin lahjattomamman tekijän käsissä typerryttäväksi shokkielokuvaksi, jossa mässäiltäisiin verellä ja erikoistehosteilla ilman ainuttakaan omaperäistä oivallusta.
Nyt filmistä ei löydy ensimmäistäkään trikkiefektiä tai turhaa kohtausta.
Elokuvassa ei ole perinteistä juonta. Alustuksen jälkeen kaksi ihmistä päätyy sukellusreissun seurauksena veden varaan ulapalle ympärillään vain loputtomasti merta. Hengenvaarassa oleminen on yksi juttu, mutta kokonaan toinen on se, että henkilöillä on tunteja ja taas tunteja aikaa ajatella sitä. Ja vene ei vieläkään tule takaisin.
Tästä täydellisen teoreettiselta vaikuttavasta, mutta tositapahtumaan perustuvasta lähtökohdasta rakentuu hiljainen filminovelli, joka laajassa mielessä kertoo ihmismielen murenemisesta ja olemassaolon mielekkyydestä.
Open Water rinnastettiin erheellisesti myös Suomessa toiseen minibudjettimenestykseen Blair Witch Project (1997) ja vielä virheellisemminTappajahaihin (1977), joiden perimmäinen tarkoitus on vain pelotella. Open Water on toki poikkeuksellisen karmaiseva elokuva, mutta sen tavoitteena ei ole säikytellä vaan lohduttaa.
Meressä haiden seassa ajelehtivat ihmiset ovat perusaistiensa varassa. He kuulevat, näkevät ja tuntevat, mutta millään heidän peloillaan, toiveillaan tai suunnitelmillaan ei ole merkitystä traagisessa tilanteessa, josta on tullut heidän elämänsä. Open Waterin mukaan ihminen tarvitsee ymmärryksen siitä, että hänen elämällään on tarkoitus, ja on kauhea kohtalo havaita elävänsä, kun sitä ymmärrystä ei enää ole.
Vertauskuvallisen elokuvan kuin huomaamatta saapuvassa lopetuksessa ohjaaja osoittaa todella poikkeuksellista tyylitajua tiivistäessään näkemyksensä henkistä rauhaa tulvivalla otoksella. Katsoja ja keskushenkilöt ovat yhtä, samaistuminen on täydellinen.
Nyt filmistä ei löydy ensimmäistäkään trikkiefektiä tai turhaa kohtausta.
Elokuvassa ei ole perinteistä juonta. Alustuksen jälkeen kaksi ihmistä päätyy sukellusreissun seurauksena veden varaan ulapalle ympärillään vain loputtomasti merta. Hengenvaarassa oleminen on yksi juttu, mutta kokonaan toinen on se, että henkilöillä on tunteja ja taas tunteja aikaa ajatella sitä. Ja vene ei vieläkään tule takaisin.
Tästä täydellisen teoreettiselta vaikuttavasta, mutta tositapahtumaan perustuvasta lähtökohdasta rakentuu hiljainen filminovelli, joka laajassa mielessä kertoo ihmismielen murenemisesta ja olemassaolon mielekkyydestä.
Open Water rinnastettiin erheellisesti myös Suomessa toiseen minibudjettimenestykseen Blair Witch Project (1997) ja vielä virheellisemminTappajahaihin (1977), joiden perimmäinen tarkoitus on vain pelotella. Open Water on toki poikkeuksellisen karmaiseva elokuva, mutta sen tavoitteena ei ole säikytellä vaan lohduttaa.
Meressä haiden seassa ajelehtivat ihmiset ovat perusaistiensa varassa. He kuulevat, näkevät ja tuntevat, mutta millään heidän peloillaan, toiveillaan tai suunnitelmillaan ei ole merkitystä traagisessa tilanteessa, josta on tullut heidän elämänsä. Open Waterin mukaan ihminen tarvitsee ymmärryksen siitä, että hänen elämällään on tarkoitus, ja on kauhea kohtalo havaita elävänsä, kun sitä ymmärrystä ei enää ole.
Vertauskuvallisen elokuvan kuin huomaamatta saapuvassa lopetuksessa ohjaaja osoittaa todella poikkeuksellista tyylitajua tiivistäessään näkemyksensä henkistä rauhaa tulvivalla otoksella. Katsoja ja keskushenkilöt ovat yhtä, samaistuminen on täydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti