Omena (1998)

Ohjaus: Samira Makhmalbaf

★★★★☆

Innokkaimpien harrastajien mukaan maailman tasokkainta elokuvaa on tehty jo vuosien ajan Iranissa. Maan tuotanto antaakin runsaasti pohdittavaa länsimaiseen kerskakulutukseen mieltyneille katsojille.

Iranilaisen elokuvan ominaispiirteitä ovat runollisen naturalismin lisäksi perinteisen juonielokuvan vaatimuksille selkänsä kääntävä välinpitämättömyys, tunnelmalle ominainen selittämättömyys ja runsas amatöörinäyttelijöiden käyttö.

Sananmukaisina ”halpiksina” ne vetoavat katsojan sydämen sivistykseen.
Sikäläiset tekijät ovat silti arvostettuja lähinnä alaa seuraavien ammattilaisten keskuudessa. Esimerkiksi maan menestyneimmän ohjaajan Abbas Kiarostaminelokuvia ei ole koskaan levitetty suomalaisilla valkokankailla, mikä on meidän kansallinen häpeämme.

Edellinen iranilainen elokuva, jota täällä levitettiin, oli Samira Makhmalbafin kolmas ohjaustyö Kello 5 iltapäivällä (2005).

Onneksi televisio on sentään paikannut pahimpia puutteita. Nyt esitettävä teos on Samira Makhmalbafin esikoisohjaus, jolla 17-vuotias debytantti eteni aina Cannesin punaisille matoille asti. Hän tulee elokuvasuvusta: isä on Mohsen ja pikkusiskoHana, joka valmisti oman esikoisensa vasta 14-vuotiaana!

Omena (1998) perustuu todelliseen tapahtumiin ja se kertoo kaksostytöistä, joita heidän köyhä isänsä ja sokea äitinsä ovat kasvattaneet kuin tynnyrissä. Ulkomaailmasta tietämättömät tytöt pääsevät haistelemaan vapauden tuulia vasta 12-vuotiaina, kun sosiaalityöntekijät viimein puuttuvat tilanteeseen.

Teosta katsoessaan tuntee puhdistuvansa turhasta rihkamasta. Elokuvan emotionaalinen teho perustuu johonkin aivan muuhun kuin mahtaileviin kulisseihin. Neorealistinen ohjaustyö liikkuu aidoissa maisemissa ja sorretut tytöt ”näyttelevät” itseään.

Ohjaajan kritiikki kohdistuu vanhoillisiin valtarakenteisiin, joiden epäkohtiin ei edes haluta puuttua. Ei siis mikään ihme, että maan johtavien ohjaajien teokset julistetaan poikkeuksetta esityskieltoon, niin kävi tällekin.