Ohjaus: Denis Dercourt
★★★★☆
Muusikkonakin tunnetun ohjaajan viileä teos yläluokan paratiisiin luikertelevasta käärmeestä on pieni helmi.
Kymmenvuotiaan tytön soittajauran ajattelemattomuuttaan tuhonnut kuuluisa pianisti joutuu vaaleaksi viettelijättäreksi varttuneen vampin pelinappulaksi, kun edellinen palkkaa kiukkuaan pidättelevän naisen palvelusväkeensä tunnistamatta neitoa.
Muodoltaan hiottu, eleiden ja ilmeiden psykologiaan paneutuva ohjaustyö rakentelee viipyilevästi muotokuviaan, vihjaa klassisella musiikilla tunnelmistaan ja luottaa ihailtavalla johdonmukaisuudella katsojan omaan oivalluskykyyn.
Denis Dercourtin neljännen elokuvan keskeiset esikuvat löytyvätkin ohjaajan omasta kulttuuripiiristä - erityisesti Claude Chabrolin ja Claude Sautet´nsuunnalta - josta toistuvasti paikannetaan pikkuporvarillisen arvomaailman piiloteltuja valheita. Asetelmaltaan filmi muistuttaa sekä Chabrolin Kiveen kirjoitettua(1995) että Sautet´n Tunteetonta sydäntä (1992), mutta nousee kirkkaasti itsenäiseksi taideteoksekseen.
Geometrisellä tarkkuudella viimeisteltyjen pensaiden ja vaurauttaan uhkuvan kartanon julkisivun taakse katsova teos löytää kulisseista tyhjiä kohteliaisuuksia ja henkistä laiskuutta. Psykologista painostavuutta ei pureta väkivallalla, mikä tekee elokuvasta erityisen oivaltavan. Filmin ainoassa fyysistä kärsimystä sisältävässä otoksessa eleettömän päähenkilön sello näyttelee tärkeää roolia.
Pianistin sivunkääntäjä (2006) on ranskalaisella hienostuneisuudella valmistettu niukkajuoninen, mutta emotionaaliselta värähtelyltään sitäkin rikkaampi teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa kohtausta. Elokuvassa puhutaan vähän, koska keskushenkilön pään sisällä leimahteleva koston liekki odottelee maltilla polttavaa ihokosketustaan.
Päähenkilön kylmän laskelmoitu eroottinen keimailu pingottaa jännitteet äärimmilleen muokaten tilien tasaamisesta hyytävän sairaskertomuksen. Lapsilla on norsun muisti.
Muodoltaan hiottu, eleiden ja ilmeiden psykologiaan paneutuva ohjaustyö rakentelee viipyilevästi muotokuviaan, vihjaa klassisella musiikilla tunnelmistaan ja luottaa ihailtavalla johdonmukaisuudella katsojan omaan oivalluskykyyn.
Denis Dercourtin neljännen elokuvan keskeiset esikuvat löytyvätkin ohjaajan omasta kulttuuripiiristä - erityisesti Claude Chabrolin ja Claude Sautet´nsuunnalta - josta toistuvasti paikannetaan pikkuporvarillisen arvomaailman piiloteltuja valheita. Asetelmaltaan filmi muistuttaa sekä Chabrolin Kiveen kirjoitettua(1995) että Sautet´n Tunteetonta sydäntä (1992), mutta nousee kirkkaasti itsenäiseksi taideteoksekseen.
Geometrisellä tarkkuudella viimeisteltyjen pensaiden ja vaurauttaan uhkuvan kartanon julkisivun taakse katsova teos löytää kulisseista tyhjiä kohteliaisuuksia ja henkistä laiskuutta. Psykologista painostavuutta ei pureta väkivallalla, mikä tekee elokuvasta erityisen oivaltavan. Filmin ainoassa fyysistä kärsimystä sisältävässä otoksessa eleettömän päähenkilön sello näyttelee tärkeää roolia.
Pianistin sivunkääntäjä (2006) on ranskalaisella hienostuneisuudella valmistettu niukkajuoninen, mutta emotionaaliselta värähtelyltään sitäkin rikkaampi teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa kohtausta. Elokuvassa puhutaan vähän, koska keskushenkilön pään sisällä leimahteleva koston liekki odottelee maltilla polttavaa ihokosketustaan.
Päähenkilön kylmän laskelmoitu eroottinen keimailu pingottaa jännitteet äärimmilleen muokaten tilien tasaamisesta hyytävän sairaskertomuksen. Lapsilla on norsun muisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti