Ohjaus: Joel Schumacher
★★★☆☆
Ehkä joku muistaa John Badhamin reaaliaikaan sidotun kaappausjännärin Viime hetkellä (1995), jossa Johnny Deppin esittämä perheenisä pakotetaan mukaan petturipoliisien salamurhasuunnitelmaan.
Tuoreempana voi toinen kaivaa mielestään David R. Ellisin kännykkätrillerin Cellular (2004), jossa kidnapatun naisen ainoa yhteys ulkomaailmaan on jatkuvasti temppuileva kännykkä. Jälkimmäisen käsikirjoittaja on naseviin rikosjuttuihin erikoistunut Larry Cohen, joka vastaa myös Joel Schumacherin Phone Boothin (2002) tehokkaasta umpioskenaariosta, jossa yhdistyvät edellisten koukerot.
Asetelma on b-elokuville tyypillistä yhden idean toistoa eli täyttä legendaa. Sen päähenkilö on lähimmäisistään piittaamaton muodikas nousukasjuppi, joka kiskotaan suoraan kadulta hengenvaaralliseen leikkiin. Pahaa aavistamaton ketku vastaa puhelinkopin luuriin, josta kuuluva miehen käheä ääni varoittaa häntä sulkemasta puhelinta. Pian pyrkyri huomaa pelin olevan totista totta, kun psykoottinen vihollinen kertoo tähtäävänsä miestä kiväärillä ja luettelee hänen tekemiään intiimejä hairahduksia, jotka vaativat nyt raamatullista sovitusta.
Tiukka trilleri hyödyntää taitavasti rajatun tilan painetta ajaen sen emotionaalista nihilistiä yhä tuskallisempaan asemaan. Katsoja kiemurtelee mediakonsultin mukana tajutessaan, etteivät antisankarin mitkään valheet tai pinnistetyt tunnustukset pelasta tätä ansastaan.
Joel Schumacher on mitä ilmeisimmin halunnut tehostaa juonen epätodellista luonnetta ja klaustrofobista ahdistavuutta vääristelevillä kalansilmäotoksilla. Toisaalta hän syventää teemaa jakamalla kuvaruudun symboloimaan yhden inhottavan persoonan kahta puoliskoa. Keinot kääntyvät osin teosta vastaan, sillä ne rikkovat elokuvan jäntevää realismia, jonka uskottavuus on muutoinkin koetuksella. Tilannetta saarrostavan virkavallan sokeus luo jännitettä lajityypille ominaisin kaavamaisin juontein.
Phone Booth ei suoranaisesti kerjää sääliä narsismin ryvettämälle kiipijälleen, mutta sen olisi silti suonut pysyvän tarkemmin erossa moralisoivista painotuksista. Teknoajan piittaamattomuutta vastaan ne roikkuvat repaleisina virhetikkeinä.
Asetelma on b-elokuville tyypillistä yhden idean toistoa eli täyttä legendaa. Sen päähenkilö on lähimmäisistään piittaamaton muodikas nousukasjuppi, joka kiskotaan suoraan kadulta hengenvaaralliseen leikkiin. Pahaa aavistamaton ketku vastaa puhelinkopin luuriin, josta kuuluva miehen käheä ääni varoittaa häntä sulkemasta puhelinta. Pian pyrkyri huomaa pelin olevan totista totta, kun psykoottinen vihollinen kertoo tähtäävänsä miestä kiväärillä ja luettelee hänen tekemiään intiimejä hairahduksia, jotka vaativat nyt raamatullista sovitusta.
Tiukka trilleri hyödyntää taitavasti rajatun tilan painetta ajaen sen emotionaalista nihilistiä yhä tuskallisempaan asemaan. Katsoja kiemurtelee mediakonsultin mukana tajutessaan, etteivät antisankarin mitkään valheet tai pinnistetyt tunnustukset pelasta tätä ansastaan.
Joel Schumacher on mitä ilmeisimmin halunnut tehostaa juonen epätodellista luonnetta ja klaustrofobista ahdistavuutta vääristelevillä kalansilmäotoksilla. Toisaalta hän syventää teemaa jakamalla kuvaruudun symboloimaan yhden inhottavan persoonan kahta puoliskoa. Keinot kääntyvät osin teosta vastaan, sillä ne rikkovat elokuvan jäntevää realismia, jonka uskottavuus on muutoinkin koetuksella. Tilannetta saarrostavan virkavallan sokeus luo jännitettä lajityypille ominaisin kaavamaisin juontein.
Phone Booth ei suoranaisesti kerjää sääliä narsismin ryvettämälle kiipijälleen, mutta sen olisi silti suonut pysyvän tarkemmin erossa moralisoivista painotuksista. Teknoajan piittaamattomuutta vastaan ne roikkuvat repaleisina virhetikkeinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti