Ohjaus: Frank Darabont
★★★★☆
Frank Darabontin kaikki kolme tähänastista elokuvaa kertovat kohtalon koulimista, mutta pohjimmiltaan hyvistä ihmisistä, jotka lannistumattomina jaksavat uskoa unelmiinsa. Darabont suosii laveita eepoksia, joiden reunukset eivät aina kestä hänen sentimentaalisen nostalgiansa painoa.
Sekä Vihreä maili (1999) että Majestic (2001) hukkuvat koristeelliseen fantasiaan, mutta esikoisohjaus Rita Hayworth – avain pakoon (1994) on kerronnaltaan ja rakenteeltaan moitteeton.
Filmi kuvaa vaimonsa murhasta vankilaan tuomitun pankkiirimiehen vuosikymmenien mittaista kurimusta karuissa olosuhteissa. Keskiluokkaisen, hyväkäytöksisen hienostelijan sopeutuminen väkivaltaiseen ympäristöön vaatii veronsa, kun hän betonimuurien sisällä joutuu heti sadistisen psykopaatin silmätikuksi. Tutustuttuaan vankilan suulaaseen veteraaniporukkaan omiin miettiisiinsä uppoutunut tulokas alkaa saada otetta uudesta ympäristöstään.
Toivon ja sitkeyden häpeilemätön ylistyslaulu on juuri niin ehyt ja täyteläinen kuin vain vanhaa Hollywoodia ihailevalta käsityöläiseltä voi toivoa. Peilatessaan hiljaa ja harkitsevasti yksilön mielen horjumista sen tummiin varjoihin sukeltavat otokset saavuttavat suuren tragedian ilmapiirin.
Sisällön humaanit linjaukset nivoutuvat saumattomasti elokuvan lyyriseen muotokieleen, eivätkä juonen suuretkaan mullistukset vaikuta silmänkääntötempuilta. Itse asiassa juonen ratkaiseva irtiotto heijastaa päähenkilön sulkeutunutta luonnetta täsmällisesti.
Huonosti Suomessa nimetty elokuva pakottaa pohtimaan peräänantamattomuuden merkitystä muttei silti väitä tiukan eristyksen tekevän hyvää ihmissielulle. Vain Darabontin viehtymys vankilafilmien kuluneimpiin kumppanuuskliseisiin tuo elokuvan haikeaan perusilmeeseen säröä.
Yhtä kaikki, ajan suhteellisuutta painottavasta filmistä on tullut moderni klassikko, jonka vuorosanoja filmihullut kertaavat toisilleen. Suurta yleisöä elokuvan yhteishenkeä tähdentävä näkemys muistuttaa takuulla Frank Caprasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti