Ohjaus: Sam Mendes
★★★★☆
Turruttavaa perherutiinia jo kahdessa ensimmäisessä elokuvassaan ruotinut, Lontoon teatterimaailmassakin meritoitunut englantilainen Sam Mendes jatkaa neljännessä teoksessaan keskiluokkaisen lähiöhelvetin purkutyötä.
Hänen edellistä ohjaustyötään, Irakin sotarintamalle sijoittuvaa Merijalkaväen sotilasta (2005) pidettiin kaikkialla harhailevana sivuaskeleena, koska kukaan ei hoksannut tarkastella sitä ohjaajan tuotantoa lävistävän teeman, illusioiden murtumisen, kautta. On silti kiinnostavaa huomata, kuinka paljon vapautuneemmin ohjaaja kykenee käsittelemään arkoja aineistoja, kun saa menneet vuosikymmenet kulisseikseen.
American Beautyn (1999) puhkikonservatiiviset asenteet seksistä ja sukupuolten rooleista vaihtuvat 1950-luvulle sijoittuvassa romaanisovituksessa Revolutionary Road (2008) makaabereihin ja taatusti moderneihin mielenliikkeisiin. Richard Yatesin kirja (1961) lienee ollut reippaasti aikaansa edellä, niin vapaan rakkauden vuosikymmenestä kuin onkin kysymys.
Wheelereiden itsepetos
Esikaupunkihäkkien sisällä pyristelevän Wheelerin pariskunnan itsepetos muodostaa elokuvan hätkähdyttävimmän osan. Kotiäitinä tyytymätön amatöörinäyttelijätär ja hänen miehensä, isän jalanjälkiä konttorirottana kulkeva myyntimies, mieltävät itsensä naapurustoaan paremmiksi kuvitellen löytävänsä auraansa ravitsevampaa elämänjuurta jostakin tuulentupien kaukaisista utopioista.
Todellisuudessa he kituvat ansoissaan vielä ympäristöäänkin tiukemmin, koska vastarinnallaan kuristavat solmujaan aina vain kireämmiksi. Yhdenmukaisuuden paine ja toivoton tyhjyys purkautuvat sairauksina ja eroottisena kiimana kipeissä kohtauksissa, joita tekosiveä American Beauty vältteli viimeiseen asti.
Täyteläisiä käsikirjoituksia arvostava Sam Mendes ei lähde pehmentämään aineistonsa ankaruutta. Teemaa mainiosti tukevassa värisävyiltään harmaassa epookissa on juuri ohjaajansa ilmaisulle ominaista alakuloa, josta puristuu vuosikymmenen pessimistisintä amerikkalaista studiodraamaa.
Henkilöohjaus säväyttää
Niinkin ulkokultaisesta näyttelijästä kuin Leonardo DiCapriosta Mendes löytää särkyvän hahmonsa heikkoudet ilman teknistä maneerisuutta paljastavan tulkitsijan. Hieman vastaavan tempun hän teki Tom Hanksille aliarvostetussa periodielokuvassaan Matkalla Perditioniin (2002), johon tätä teosta yhdistää myös nimekkeen tasolle viety vahva vertauksellisuus.
Ohjaajan tehtävää tähtensä uudelleenkouluttamisessa on varmasti helpottanut hänen elämänkumppaninsa ja sielukkaan näyttelijän Kate Winsletin rooli Wheelerin avioparin toisena osapuolena.
Kirjan muokkaaminen elokuvaksi vaatii kirkasta ajattelua, koska olennainen on saatava mukaan elimellisen motiiveja hämärtämättä. Mendes käyttää teoksessaan uhkarohkeaa taktiikkaa antamalla seurausten selittää syitä ja tulevan mennyttä. Juonelle hän antaa merkitystä vain siinä määrin kun kohtaukset ja niissä olevat henkilöt avaavat sisällön ideaa ja tematiikkaa. Vaikka ymmärränkin elokuvan haluavan niin, katsojan on silti aavistuksen vaikea tavoittaa, mitä poikkeuksellisen kiinnostavaa April lurjusmaisessa, perin keskimääräisessä miehessään Frankissa edes kuvittelee näkevänsä.
Vastaavasti pariskunnan päätös paeta paniikkia lapsineen Pariisin asti vaikuttaa juuri niin harkitsemattomalta kuin on tarkoituskin. Heidän unelmansa kaiken hylkäämisestä karkaa sitä kauemmaksi mitä konkreettisemmaksi idea kehittyy ja mitä porvarillisempia esteitä heidän tielleen kasautuu.
Hiljaista hysteriaa
Vaikka huutavan raivon volyymi koettelee ajoittain puutalovankilan perustuksia, mykkä hysteria säikyttää taatusti enemmän. Elokuva ei ole niinkään taiturimaisilla yksittäisillä jaksoilla loistava teos, kuten Sam Mendesin aikaisemmat elokuvat, vaan paljon puhuttelevammin loppua kohden tiivistyvä tragedia.
Siinä todistetaan vailla pehmennyksiä, ettei kulutuskapitalismin ja perhetyrannian kuristavia kulisseja saata karata kuin kuolemaan, hulluuteen tai hiiskumattomaan hiljaisuuteen, johon kouraiseva romaanisovitus huipentuu.
Hänen edellistä ohjaustyötään, Irakin sotarintamalle sijoittuvaa Merijalkaväen sotilasta (2005) pidettiin kaikkialla harhailevana sivuaskeleena, koska kukaan ei hoksannut tarkastella sitä ohjaajan tuotantoa lävistävän teeman, illusioiden murtumisen, kautta. On silti kiinnostavaa huomata, kuinka paljon vapautuneemmin ohjaaja kykenee käsittelemään arkoja aineistoja, kun saa menneet vuosikymmenet kulisseikseen.
American Beautyn (1999) puhkikonservatiiviset asenteet seksistä ja sukupuolten rooleista vaihtuvat 1950-luvulle sijoittuvassa romaanisovituksessa Revolutionary Road (2008) makaabereihin ja taatusti moderneihin mielenliikkeisiin. Richard Yatesin kirja (1961) lienee ollut reippaasti aikaansa edellä, niin vapaan rakkauden vuosikymmenestä kuin onkin kysymys.
Wheelereiden itsepetos
Esikaupunkihäkkien sisällä pyristelevän Wheelerin pariskunnan itsepetos muodostaa elokuvan hätkähdyttävimmän osan. Kotiäitinä tyytymätön amatöörinäyttelijätär ja hänen miehensä, isän jalanjälkiä konttorirottana kulkeva myyntimies, mieltävät itsensä naapurustoaan paremmiksi kuvitellen löytävänsä auraansa ravitsevampaa elämänjuurta jostakin tuulentupien kaukaisista utopioista.
Todellisuudessa he kituvat ansoissaan vielä ympäristöäänkin tiukemmin, koska vastarinnallaan kuristavat solmujaan aina vain kireämmiksi. Yhdenmukaisuuden paine ja toivoton tyhjyys purkautuvat sairauksina ja eroottisena kiimana kipeissä kohtauksissa, joita tekosiveä American Beauty vältteli viimeiseen asti.
Täyteläisiä käsikirjoituksia arvostava Sam Mendes ei lähde pehmentämään aineistonsa ankaruutta. Teemaa mainiosti tukevassa värisävyiltään harmaassa epookissa on juuri ohjaajansa ilmaisulle ominaista alakuloa, josta puristuu vuosikymmenen pessimistisintä amerikkalaista studiodraamaa.
Henkilöohjaus säväyttää
Niinkin ulkokultaisesta näyttelijästä kuin Leonardo DiCapriosta Mendes löytää särkyvän hahmonsa heikkoudet ilman teknistä maneerisuutta paljastavan tulkitsijan. Hieman vastaavan tempun hän teki Tom Hanksille aliarvostetussa periodielokuvassaan Matkalla Perditioniin (2002), johon tätä teosta yhdistää myös nimekkeen tasolle viety vahva vertauksellisuus.
Ohjaajan tehtävää tähtensä uudelleenkouluttamisessa on varmasti helpottanut hänen elämänkumppaninsa ja sielukkaan näyttelijän Kate Winsletin rooli Wheelerin avioparin toisena osapuolena.
Kirjan muokkaaminen elokuvaksi vaatii kirkasta ajattelua, koska olennainen on saatava mukaan elimellisen motiiveja hämärtämättä. Mendes käyttää teoksessaan uhkarohkeaa taktiikkaa antamalla seurausten selittää syitä ja tulevan mennyttä. Juonelle hän antaa merkitystä vain siinä määrin kun kohtaukset ja niissä olevat henkilöt avaavat sisällön ideaa ja tematiikkaa. Vaikka ymmärränkin elokuvan haluavan niin, katsojan on silti aavistuksen vaikea tavoittaa, mitä poikkeuksellisen kiinnostavaa April lurjusmaisessa, perin keskimääräisessä miehessään Frankissa edes kuvittelee näkevänsä.
Vastaavasti pariskunnan päätös paeta paniikkia lapsineen Pariisin asti vaikuttaa juuri niin harkitsemattomalta kuin on tarkoituskin. Heidän unelmansa kaiken hylkäämisestä karkaa sitä kauemmaksi mitä konkreettisemmaksi idea kehittyy ja mitä porvarillisempia esteitä heidän tielleen kasautuu.
Hiljaista hysteriaa
Vaikka huutavan raivon volyymi koettelee ajoittain puutalovankilan perustuksia, mykkä hysteria säikyttää taatusti enemmän. Elokuva ei ole niinkään taiturimaisilla yksittäisillä jaksoilla loistava teos, kuten Sam Mendesin aikaisemmat elokuvat, vaan paljon puhuttelevammin loppua kohden tiivistyvä tragedia.
Siinä todistetaan vailla pehmennyksiä, ettei kulutuskapitalismin ja perhetyrannian kuristavia kulisseja saata karata kuin kuolemaan, hulluuteen tai hiiskumattomaan hiljaisuuteen, johon kouraiseva romaanisovitus huipentuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti