★★★★☆
Algerian väkivaltainen itsenäistymisprosessi vei kahdeksan vuotta, jos sen lähtö-laukaukseksi lasketaan kansallisen vapautusliikkeen FLN:n perustaminen marraskuussa 1954 ja päätepisteeksi Algerian itsenäistyminen siirtomaaisäntä Ranskasta heinäkuussa 1962.
Sodan kiivaimman vaiheen voidaan katsoa alkaneen syyskuussa 1956 maan pääkaupunkiin Algeriin tehdyistä pommi-iskuista, joista muodostui guerilla-toimintaan panostaneen järjestön tehokkain ja säälimättömin sotimisen väline. Algeriaan lähetetyt ranskalaiset erikoisjoukot murskasivat vapautusliikkeen johdon joulukuuhun 1960 mennessä, mutta algerialaisten kansallistunteen voimistumista väkivallalla ei kyetty nitistämään.
Italialaisen Gillo Pontecorvon poliittisen reportaasielokuvan klassikko Taistelu Algeriasta (1966) näyttää sodan osapuolten motiivit ja toimintamallit ehdottoman tasapuolisesti, kuten uutismainen visuaalinen kielikin edellyttää. Vaikutteita ohjaaja on ottanut niin neorealismista, varhaisesta neuvostoelokuvasta kuin Ranskan uudesta aalllostakin.
Sekä vapautusliikkeen jäsenet että ranskalaisia joukkoja komentava eversti ovat vakaumuksellisia ja velvollisuudentuntoisia sotilaita, jotka ymmärtävät julmien tekojen olevan osa sotimisen luonnetta. Siviileihin kohdistuva väkivalta, pakkotoimet ja kidutus kuvataan välttämättöminä keinoina tavoitteiden saavuttamiseen. Teos suree menetettyjä henkiä vilpittömästi, mutta säilyttää johdonmukaisesti moraalisen viileytensä.
Taistelu Algeriasta on tänään katsottuna teknisesti viimeistelemätön ohjaustyö, mutta sen tyylikeinojen vaikutusta myöhempään elokuvaan ei voi väheksyä. Sisällöltään teos on säilyttänyt kärkevyytensä, sillä kolonialistisen imperialismin kritiikki ja kansallisen itsemääräämisoikeuden korostaminen tekevät aineistosta tulenarkaa vielä pitkälle tulevaisuuteen. Modernia terrorismia tutkiville Gillo Pontecorvon näkemykset ovat alati ajankohtaisia.
Sodan piinallisia vaikutuksia tämän päivän Ranskaan voi miettiä Michael Haneken Caché - Kätketyn (2005) parissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti