keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Taivaan reunalla (2007)

Ohjaus: Fatih Akin
★★☆☆☆
Saksalainen elokuva kamppaili tuskallisen pitkään toisen maailmansodan perintönsä kanssa, kunnes se kiisteltyjen älykköjen Rainer Werner Fassbinderin ja Hans-Jürgen Syberbergin johdolla nousi lähimenneisyytensä huipulle 1970-luvun lopulla, vain ajautuakseen pian syvään kriisiin Fassbinderin vapaaehtoisen elämän päättämisen jälkeen.

Moni katsoo vieläkin, että eurooppalainen humanismi menetti korvaamattoman omatuntonsa kesäkuussa 1982.

Viime vuosina saksalaisen elokuvan uudesta tulemisesta on kirjoitettu paljon etenkin alan anglosaksisissa julkaisuissa, mutta asiakeskeisyydestä vielä ylevämpiin päämääriin kurottavia teoksia ei ole ainakaan minun silmiini osunut. Laajalti kiiteltyMuiden elämä (2006) ei tee poikkeusta tässä tarkastelussa.

Turkkilaistaustaisen, mutta Saksassa koko ikänsä asuneen Fatih Akinin viidestä pitkästä elokuvasta kolme viimeisintä on tuotu levitettäväksi myös Suomeen. Euroopan elokuva-akatemia palkitsi hullun rakkaustarinan Suoraan seinään (2004) ilmestymisvuotensa parhaana ohjaustyönä ja samassa kilpailussa hänen tuoreimmalle teokselleen myönnettiin tunnustus parhaasta käsikirjoituksesta.

Hänen tärkein saavutuksensa toistaiseksi on kuitenkin turkkilaisen yhteiskunnan epäkohtia vaivattomasti valokeilaan tuova musiikkidokumentti Crossing the Bridge - Istanbulin äänet (2005), jossa puheenvuoro annetaan myös niille, joilta se useimmiten evätään. Itse yksityisyyden rajansa määrittelevien muusikoiden välityksellä ohjaaja pääsee paljon lähemmäs todellista elämää kuin rönsyilevissä fiktioissaan.

Kuolema korjaa satoa

Nuhjuisilla syrjäkujilla ja kalseissa sisätiloissa henkilökuviaan rakentava Taivaan reunalla (2007) maksaa paljossa velkaa Fassbinderin rujolle realismille, mutta arjen naturalismi vaatii samalla ehdotonta johdonmukaisuutta tyypittelyissään. Todellisuutta suoraan imitoivissa elokuvissa liikutaan tältä osin kapeammalla alueella kuin joissakin toisentyyppisissä tuotannoissa.

Myös tällä kertaa Fatih Akinin roolihahmoista nimenomaan iältään vanhemmat tuntuvat monin tavoin varteenotettavammilta persoonilta kuin mielenosoituksellisesti vallitsevia olosuhteita käytöksellään protestoivat nuoret aikuiset.

Pelkästään ikävuodet eivät selitä tässä tapauksessa parikymppisten irtiottajien pinnallisuutta, sillä heidän yhteiskunnallisen valveutuneisuutensa luulisi näkyvän myös kypsempänä henkisenä elämänä.

Teos on kahden kuolemantapauksen ympärille löysästi kiertyvä ja niinikään kahden kulttuuripiirin välillä matkaava traaginen kuvaus elämän sattumissa kolhuja saavien ihmisten selviytymisestä, joka ajaa heidät sananmukaisesti liikkeelle.

Pysähtyminen merkitsisi roolihahmoille varmaa takertumista kipeisiin muistoihin, joten matkanteon vaivalloisuudesta huolimatta he heittäytyvät tunteidensa vietäviksi. Yksien matka käynnistyy sisäisen palon piiskaamana, toisten ulkoisesta pakosta.

Kuuden ihmisen kohtalot nivoutuvat osin toisistaan riippumatta ja elossa selvinneiden on tehtävä rauha tuskansa kanssa.

Liikaa sanottavaa

Kaunis sanoma anteeksiannosta saadaan jotensakin ilmaistuksi, mutta kompuroimatta Fatih Akin ei urakasta selviä. Kokonaisuus on paljon vähemmän kuin osiensa summa ja syytä sopii etsiä ainakin puutteellisesta aiheen rajauksesta.

Lukuisten roolihenkilöjen välillä sukkuloiva tarina ei kestä kaikkia siirtymisiään katkeilematta ja ongelmaa korostaa paitsi temaattinen hajanaisuus myös roolien epätasainen painoarvo.

Sanomattakin on selvää, että jo kasvojen uurteillaan puhuttelevat veteraanit saavat henkilöihinsä enemmän elämänmakuisuutta kuin nuoremman polven ulkokultaisemmat näyttelijät. Vertauskuvallisen matkanteon symbolinen voimakin tahtoo laimentua polveilevissa juonenkäänteissä, koska ympäristöihinsä juurtuneiden ihmisten rajut suunnanmuutokset tapahtuvat perin äkkinäisesti.

Etenkin siirtolaistaustansa selättäneen tohtorismiehen päätös luopua virastaan ja asemastaan löytääkseen isänsä surmaaman naisen tyttären tuntuu mahdottomalta ratkaisulta.

Kaiken muun tähdellisen ohella ohjaaja kommentoi vanhoillisen Turkin suvaitsemattomuutta niin emomaan politiikassa kuin siirtolaisväestön sukupuolikysymyksissäkin. Kun kerralla halutaan sanoa kaikki mahdollinen, jää sanottava helposti vähäiseksi tai jäsentymättömäksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti