Ohjaus: Darren Aronofsky
★★★★★
Darren Aronofsky haastaa kolmella ohjaustyöllään taiteenlajinsa muotokielen ja haluaa nimenomaan ilmaisullaan venyttää elokuvaestetiikalle mieltämiämme rajoja.
Piin (1998) mustavalkoisessa painajaisessa etsitään maailmankaikkeuden arvoitusta paranoidisin kuvin, kun taas Unelmien sielunmessussa (2000) jaettua kuvaruutua, kiihkeää kuva- ja äänileikkausta ja zoomauksia hyödynnetään kulttuupiirimme riippuvaisuuksien ilmauksissa.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä.
Temaattisesti Aronofskyn teokset kiertyvät sairaudeksi kehittyvien pakkomielteiden ympärille. Unelmien sielunmessu lähestyy aihepiiriään älykkäästi äidin ja pojan erilaisista näkökulmista, joista levittäytyvä perspektiivi kattaa huumeidenkäytön lailliset ja laittomat puolet.
Television valheellisia unelmia syöttävä ohjelmavirta houkuttelee edellisen popsimaan lääkärin auliisti tarjoamia laihdutuspillereitä, kun taas jälkimmäinen eksyy kiirastuleen narkomaaniystävänsä ja seurustelukumppaninsa kanssa. Kaikki tavoittelevat vain paikkaansa auringossa.
Tavanomaisten huumeteosten moralisoinnin, länsimaisen rasismin ja silottelun väistävä elokuva on ankara ja johdonmukainen katsaus riippuvuuksien maailmaan, johon myös rikollisuus elimellisesti kytkeytyy. Ohjaaja ei silti missään vaiheessa erehdy tuomitsemaan hairahtaneita, vaan osoittaa julmasti yhteiskunnallisiin rakenteisiin pesiytyneet ongelmakimput. Niin kauan kuin terveydenhuolto uskoo sokeasti lääkkeiden mahtiin seurauksista piittaamatta ja media suoltaa arvomaailmaa vääristävää aivopesua, ei luulisi että yhdelläkään viranomaisella on varaa hurskastella omalla puhtoisuudellaan.
Perinteisempään kuvailmaisuun tottuneille kokonaisuus saattaa tuottaa huimaavia tuntemuksia, mutta Unelmien sielunmessu on silti latautunut ja keskittynyt teos huolellisesti suunniteltujen kuvakulmien ja hallusinatorisen yleisilmeen johdosta.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä.
Temaattisesti Aronofskyn teokset kiertyvät sairaudeksi kehittyvien pakkomielteiden ympärille. Unelmien sielunmessu lähestyy aihepiiriään älykkäästi äidin ja pojan erilaisista näkökulmista, joista levittäytyvä perspektiivi kattaa huumeidenkäytön lailliset ja laittomat puolet.
Television valheellisia unelmia syöttävä ohjelmavirta houkuttelee edellisen popsimaan lääkärin auliisti tarjoamia laihdutuspillereitä, kun taas jälkimmäinen eksyy kiirastuleen narkomaaniystävänsä ja seurustelukumppaninsa kanssa. Kaikki tavoittelevat vain paikkaansa auringossa.
Tavanomaisten huumeteosten moralisoinnin, länsimaisen rasismin ja silottelun väistävä elokuva on ankara ja johdonmukainen katsaus riippuvuuksien maailmaan, johon myös rikollisuus elimellisesti kytkeytyy. Ohjaaja ei silti missään vaiheessa erehdy tuomitsemaan hairahtaneita, vaan osoittaa julmasti yhteiskunnallisiin rakenteisiin pesiytyneet ongelmakimput. Niin kauan kuin terveydenhuolto uskoo sokeasti lääkkeiden mahtiin seurauksista piittaamatta ja media suoltaa arvomaailmaa vääristävää aivopesua, ei luulisi että yhdelläkään viranomaisella on varaa hurskastella omalla puhtoisuudellaan.
Perinteisempään kuvailmaisuun tottuneille kokonaisuus saattaa tuottaa huimaavia tuntemuksia, mutta Unelmien sielunmessu on silti latautunut ja keskittynyt teos huolellisesti suunniteltujen kuvakulmien ja hallusinatorisen yleisilmeen johdosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti