Isabelle: Nuori ja kaunis (2013)

Ohjaus: Francois Ozon

★★★☆☆

Temaattisesti myös Isabelle: Nuori ja kaunis (2013) on vähän vastaava tutkielma ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantumisesta kuin ohjaajansa Francois Ozonin eurooppalainen läpimurtoteos Hiekan peitossa (2000) ja melankolinen kesätrilleri Swimming Pool (2003).

Hiekan peitossa kertoo aviomiehensä menettävän professorinaisen luhistumisesta, Swimming Pool puolestaan erakkomaisesta dekkarikirjailijasta, joka todistaa nuoremman naisen viriiliä seksuaalisuutta. Edellisten päärooleja esittää englantilainen Charlotte Rampling, joka on tällä kertaa pienessä sivuosassa siippansa petollisuuden hiljaa hyväksyneenä vaimona vahvistaen läsnäolollaan näiden kolmen teoksen yhteyttä.

Ranskalainen Ozon lukeutuu kotimaansa tunnetuimpiin ja tuotteliampiin elokuvaohjaajiin, jonka työt ulottuvat raskassoutuisista kipudraamoista höyhenenkevyisiin studiokomedioihin. Muotokielessä hän rikkoo mielellään lineaarista kerrontaa ja leikittelee metatasoilla, mutta ratkaisut vaikuttavat usein kirjallisilta.

Neljä vuodenaikaa

Tuoreimman ohjauksensa Francois Ozon jakaa vanhahtavan trendikkäästi neljään lukuun, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Raamien sisälle mahtuu seitsemäntoista vuotta täyttävän nimihenkilön kapina porvarillista kasvatustaan vastaan, kun tämä neitsyytensä tylsälle saksalaisnuorukaiselle vasta menetettyään riisuu häveliäisyyden hepeneet laakista ja ryhtyy varakkaiden miesten maksamaksi iltapäiväseuralaiseksi perheeltään ja ystäviltään piilossa.

Philippe Rombin musiikkikin täsmentää teoksen suureksi innoittajaksi Jean-Luc Godardin lajityypin klassikon Elää elämäänsä (1962), joka puolestaan on kahteentoista lukuun jaettu kertomus – film en douze tableaux – ohjaajan silloisen vaimon, unohtumattoman Anna Karinan esittämästä pariisilaisprostituoidusta, jota Isabellen hahmo tavallaan varioi.

Yhtä lailla Ozoniin on tietysti vaikuttanut Luis Buñuelin Päiväperho (1967), jossa Catherine Deneuve tympääntyy pikkuvaimon osaan. Ozonin haluna lienee kommentoida nykyaikaa ja nuorisoa suoremmin, ei niinkään olla poleeminen ja filosofinen.

Kysymyksiä, vähän vastauksia

Marine Vacthin Isabelle ei paljasta itsestään paljoakaan vuoden aikana vieraiden miesten sängyssä tai kotonansakaan, joten muuta selvää syytä tai motiivia kuin kokeilunhalun hänen oudolle käytökselleen on vaikea nimetä. Francois Ozon viittaa poissa olevaan isään ja uusioperheen dynamiikkaan mutta niin kautta rantain tai osoittelematta, etteivät nekään tarjoa vastausta.

Onkin luultavaa, että Ozon jättää kysymyksen tietoisesti ilmaan yleisön pohdittavaksi. Median silmille lyövä pornografisuus voi olla osaselitys tyrkyttäessään vääränlaisia signaaleja seksuaalisuuttaan vielä etsiville, jotka yleensä hakevat rajojaan kohtalaisen turvatussa ympäristössä. Toisaalta turruttava arkirutiini yhdessä vastaanotettujen virikkeiden ja koettujen pettymysten kanssa saattavat johtaa jotkut herkemmät tai uhkarohkeammat poikkeusyksilöt vaaralliseen leikkiin, jonka lopputulos on tuntematon.

Elokuva ei ole mielikuvitukselliselta kenties kuulostavasta aiheestaan huolimatta lainkaan epärealistinen. Isabelle torjuu perheenjäseneeseen, sukupuoleensa ja itseensä kohdistuneita odotuksia suostumatta mukautumaan niiden määräämään muottiiin, mutta kuinka hangoittelussa lopulta käy ei ole Ozonille moraalinen dilemma vaan puhdas arvoitus.

Lopputulos edustaa arvopohdiskelulle avointa laatutyötä ja ohjaajansa tähänastisen uran huippua.